torstai 29. maaliskuuta 2018

Joka-aamuinen kävely

Nyt, kun tiedän aikani täällä käyvän loppuun, olen päättänyt nauttia niin paljon, kuin suinkin ehdin. Yksi suurimmista nautinnoistani täällä on käveleminen. Uusi reittini töiden pariin on seuaavanlainen: kapea polku täynnä vihreää, lintujen laulua ja valtavia villoja. Yhdellä pihalla on mehiläisiä, toisella kauneimpia näkemiäni kanoja ja kukko. Tuuli ja puro humisevat kumpikin niin, etten aina muuta kuule. Saan kerättyä kotiin palatessani niin jännittäviä, rönsyileviä kukkakimppuja, että ajattelen tätä matkaa vielä kotoa käsinkin. Huumaavaa.













perjantai 9. maaliskuuta 2018

Kun valinnat valitsevat itse itsensä

Kävikin niin, etten voi saada rahoitusta jäädäkseni tänne tekemään väitöskirjaani. Vielä viime viikolla oli lunta ja jännitin sitä, mitä tekisin, jos minulle tarjottaisiin kahta todella kiinnostavaa tutkijan paikkaa. Nyt on seitsemäntoista-asteinen, aurinkoinen päivä ja minua pelottaa, etten pääsekään siihen ainoaan toiseen hakemaani paikkaan. Istun yliopiston pihalla. Vieressäni violettina kukkivissa rosmariinin näköisissä pensaissa surraa suhteettoman paljon ampiaisia, kevään ensimmäisiä, ja syön Marianne-rakeita, äitin lähettämiä, ja ajattelen.

Kaverini kertoi juuri, että hän nosti lainaa päästäkseen harjoitteluun maisteriksi valmistuttuaan. Saadakseen jalkansa oven välistä sisään ja saihan hän sen, sen ja töitä. Konflikteihin liittyvästä seksuaalisesta väkivallasta ja ihmiskaupasta opettava kesäkoulu maksaa maltaita. Olen tullut siihen tulemaan, että koulutus todella on heille, jotka ovat etuoikeutettuja. Täälläkin, akateemisen elämän ja kansainvälisyyden tyyssijassa, on kuulemma professoreista vain yksi, ohjaajani, joka jaksaa puurtaa tasa-arvon eteen. Tämäkin, tai kaiketi tämäpä juuri, on erästä työkaveria lainatakseni "valkoisin paikka, heti Cambridgen jälkeen, jossa olen koskaan ollut". Eipä tämä kai minulle uutta ole, Suomessa ja Virossa näyttää myös juuri tältä, mutta silti se surettaa, huolestuttaa ja vihastuttaa. Samat tunteet minulla nousee pintaan, kun selailen palkattomia harjoittelupaikkoja ja kalliita kursseja, joihin ei ole varaa edes minulla. Lupasin ääneen, että kun tienaan oikeissa töissä oikeaa rahaa, alan auttamaan näihin paikkoihin heitä, jotka eivät muuten saisi mahdollisuutta.

On siis kaikenlaisia syrjiviä rakenteita, jotka eivät salli suurimmalle osalle tilaisuutta opintoihin. On myös itseuskon puute ja pelko. En ole kokenut näitä niin vahvasti koskaan aiemmin, mutta nyt olen huomannut ne ja nimennyt ne: joskus minua tärisyttää ja voin huonosti, joskus minua itkettää, joskus pyytelen anteeksi sitä, että minut shortlistattiin väitöskirjaohjelmaan. Monesti vähättelen kykyjäni, tai, ennemmin ehkä oikeasti uskon, ettei niitä ole. Ohjaajani kertoi, että useimmat suosituskirjeet ovat selvästi sukupuolittuneita. Miehet ovat positiivisimmissa älykkäitä, kun naiset taas tekevät kovasti töitä. Minä olen itselleni se kovasti töitä tekevä nainen, mutten osaa myydä muille älykkyyttäni, sillä en tiedä, onko sellaista todella.

En kaiketi olisi täällä, jos olisin huono. Tänne väitöskirjaansa kirjoittamaan hakevat seulotaan vähintään viidentoista eri seulan läpi, ennen kuin pääsevät edes haastatteluun - ei varmaan ole vahinko muuallakaan, jos pääsee lyhyelle listalle. En ole ajatellut täällä kenestäkään muusta, etteivät he olisi ansainneet olla täällä tai olleet älykkäitä.

Näitä siis pohdin, kun syön karkkejani. Yritän olla lempeä itselleni ja luottaa mutkikkaisiin prosesseihin. Ei tämä varmastikaan ole viimeinen kerta, kun haen tehtäviin, joita en vielä ole tehnyt, joihin en vielä tiedä olevani pätevä. Jos joskus luulin, että tähän yliopistoon pääseminen oli niin yllättävä, epätodennäköinen saavutus, että se valaisi varmasti minuun uskoa ja itsevarmuutta lopun iäksi, olen todella todistanut olleeni väärässä. Mutta ei myöskään olisi ensimmäinen kerta, jos vaikka osaisinkin jotain, jos minut aivan tahallisesti valittaisiin tehtäviin ja älyyni uskottaisiin. Ehkä vielä itsekin voin luottaa siihen, että niin voi käydä. Jos ei heti, niin vielä.

Vielä puoli vuotta aurinkoa, paahdetta, haastetta ja paikallista, väkevää oliiviöljyä. Kyllä minä yhden gradun loppuun kirjoitan ja sen jälkeen taas jotakin teen.