tiistai 25. syyskuuta 2018

Muutoista, muutoksista, muualta palaamisesta

On toinen viikkoni täällä: paikassa, joka on samanaikaisesti tuttu ja tuntematon. Kodissa, joka on kotoisa, paikassa, joka ei tunnu omalta.
Matkalla pyykkitupaan observoin, että pelkään. Olen huolissani siitä, etten saisikaan elämältä muuta, että en tulekaan tämän viisaammaksi, etten koskaan löydä ääntäni. Piiloudun huppuihin ja huiveihin, en halua tulla nähdyksi, en täällä, en nyt, kun en enää ole kaukana, en intohimoinen, en kirjojen äärellä, en luja ja vahva ja hersyvä.
Ikävöin sisäistä paloani, istun kotona polyamidipaidassa, vaikka haluaisin käyttää vain luonnonkuituja. En ole hakenut vieläkään kirjastokorttia, en salijäsenyyttä, en iltaisin yritä saada akateemisia töitäni julkaisukuntoon tai maalaa suuria ja abstrakteja asioita, vaikka kaikkia näitä puolia itsestäni aioin elää todeksi. Sen sijaan ripustelen pyykkejä sinne, mihin ne pienessä kopperossamme mahtuvat. Ovenkarmeihin, portaikon kaiteeseen, tuolien selkänojiin ja toivon, ettei kosteus imeydy väärin.
Metsästä tuodut kanervat ja varvut näyttävät väärältä kaupunkikotiamme vasten. Huippuhauskaksi tuumaamani maalausprojekti odottaa eteisessä upouutena ja koskemattomana kasana tarvikkeita maalaajaa, joka innostuu. Minä notkun rumalla nahkatuolilla enkä juo edes teetä, koska en jaksa sitä keittää.
Tässä kaupungissa parasta on se, että kun olen täällä, olen rakkaani kanssa. Yllätyksekseni vastassa on ollut myös muita iloja. Iloja, ihmisiä. Ihmisiä, jotka ovat olleet vastassani satamaan saapuessamme, pedanneet sängyn, kattaneet aamupalan. Ystäviä, jotka tuovat omenapiirakkaa ja kaurajäätelöä, jotka syövät mukisematta loihtimiani rumia, pahanmakuisia ruokia, jotka kutsuvat sohvalleen katsomaan hölmöjä sarjoja ja tarjoavat pullia. Kumppani, joka keinuttaa, kun minä kyynelehdin. Äiti, joka vie metsään, keittää kahvit, leipoo kakun. Isä, joka kaappaa karhunhalaukseen ja veljet, jotka antavat edelleen halata ja hellitellä. Jotka kaikki ovat nyt lähellä, niin lähellä, etten ihan tiedä, miten olla, kuinka

jatkaa.

Tykkäsin olla: yksin, kaukana, itsenäinen, seikkailullinen, varma.
Nyt olen: lähellä, tylsä, jumissa, epävarma.
Täällä on: kaunista, kylmä, paljon tuttuja ja ennestään tuttuja ja entisiä tuttuja.
Haluaisin olla: epätavallinen, määrätietoinen, toimelias, viisas, omaääninen, lämmin ja empaattinen.
Mutten osaa, en jaksa, haluan piiloutua, olla näkymätön, palata vanhaan, vaihtaa uuteen, tietää, miten jatkaa. Uusi alku. Uusi mennyt. Mennyt minä. Uusi.

keskiviikko 29. elokuuta 2018

Kävin keväällä Kööpenhaminassa



Ja siellä oli ihanaa. Menin työhaastattelun takia - olisin tahtonut tutkijaksi heti, nyt, sinne. En kerro kauheasti, mutta mutkia oli tietysti matkassa, ja byrokratiaa. Enkä saanut paikkaa, vaikka kaikki meni hienosti. Se harmittaa edelleen, tietysti. Mutta ei se, että sain tekosyyn varata lyhyellä aikataululla lennot Kööpenhaminaan pitkäksi viikonlopuksi. Yksi ihanimmista ystävistäni asuu siellä, joten oppaani oli tietysti paikallinen ja majoituspaikkani ystäväni huone. Tämä on yksi niistä upeista ja turhauttavista asioista, jotka ovat olleet seurausta ulkomailla asumisesta. Siis se, että ystäviäni asuu milloin missäkin ja ympäri maailmaa.



Kööpenhaminassa on ollut hirvittävän lämmin kesä. Pehmeä, liikehtivä merituuli oli kuitenkin ihanaa vaihtelua Firenzen paikoillaan makoilevaan ilmaan. Pyöräilimme, tietysti. Koska kyseessä oli ruokaa rakastava ystävä, söimme mahdottoman hyvin (kaikkea muuta kuin pizzaa, jota söimmekin kuukautta myöhemmin monena iltana, kun sama ystävä tuli luokseni Firenzeen). Pukeuduin röyhelömekkoon, söimme auringonlaskussa intialaisvaikutteista katuruokaa. Tiedättekö, kuinka ihanaa on ystävyys?



Tein vähän töitäkin, tietysti. Mutta haastattelun jälkeen pakenin pyöräretkelle ja vegaanijätskille. Luin vähän kirjaa. Firenzeen palatessa tuntui, kuin olisin juuri käynyt hengähdystauolla.






















tiistai 28. elokuuta 2018

Lomaelämä

Kesäni on ollut hurjan kiireinen - paitsi kahtena viimeisenä viikkona, siis. Olen kirjoittanut maisterin tutkielmaani loppuun, tehnyt työhakemuksia, ollut tutkimusassistenttina, suorittanut kaksi intensiivikurssia. En ihannoi kiirettä ja haluan tehdä sen selväksi. Kiire saa minut voimaan pahoin, sen seurauksena minusta tulee kankea ja jäykkä, väsynyt ja sillä rumalla tavalla herkkä - vino, kiukkuinen kaikesta, helposti ärtynyt. Kiire minun kohdallani myös kumpuaa huonovointisuudesta. Kun koen oloni riittämättömäksi, elämän turhauttavaksi tai köyhäksi, haalin hommia, joiden kautta saan pönkitettyä uskoani siihen, että minusta on tähän elämään, tähän työhön. En edes todellisuudessa ihaile ihmisiä, jotka tekevät hirveän paljon. Haluaisin mielummin olla se ihminen, joka ehtii kuunnella, ehtii halata, ehtii olla kanssasi hiljaa. Se ihminen, joka voi tehdä viiden tunnin ajan haudutettavaa pastakastiketta ja vastata viesteihisi (nyt, eikä vasta monen viikon päästä).
Koska Hugolla oli kaksi lomaviikkoa, päätin pitää kaksi viikkoa lomaa samaan aikaan. Sain asiat vähemmän keskeneräisiksi niin, että lomallaoloa ei ole varjostanut liika kiire tai stressi. Ihana ystäväni täältä kestitsi meitä pitkän viikonlopun ajan perheensä kesähuvilassa Mugellossa, Italian maaseudulla. Kannoimme kaupasta kotiin vesimelonia, pastaa, riisiä, amalfilaisia röpelöisiä, tuoksuvia sitruunoita. Naapurin puutarhasta saimme tomaatteja, kurkkuja, munakoisoja, kesäkurpitsaa. Ystäväni ystäviltä heidän maatilansa pecorinoa ja ricottaa.
Lilluimme vuoristomaiseman viereisellä altaalla, luin kahtaa kirjaa ja maalasin. Tapasimme kaikki naapuruston mummelit ja söimme pikkukylän draaman maustamassa ravintolassa. Yhtenä iltana joimme erään isoäidin tekemiä limoncelloa ja kaktusviikunalikööriä. Makeaan viiniin dippasimme tietysti suklaacantucceja. 
Aamupalalla levitimme paahdetulle leivälle voita ja kotitekoista aprikoosihilloa. Tein Hugon mummon reseptillä ihanaa sitruunarisottoa, ystäväni äiti meille lähtömme aikaan tonnikalapastaa. Näin: hän surautti sauvasekottimella tuoreita kirsikkatomaatteja, tonnikalaa, kapriksia, sitruunamehua, suolaa ja pippuria sileäksi kastikkeeksi, jonka sekoitti keitettyyn pastaan. Kesäistä, herkullista. Samaan tyyliin olemme syöneet kotona jo useampaan kertaan anjovispastaa, johon tulee pikkutomaatteja, kapriksia ja paljon parmesaania, vaikka sitähän täällä ei oikeaoppisesti saisi kalan kanssa tarjota. 
Mugellossa on skorpioneja, hirveästi hämähäkkejä, hyttysiä ja kärpäsiä. Niistä en niin pidä, mutta selvisin. Kirkkaampaa tähtitaivasta en ole aikoihin nähnyt. Kaikkialla oli hidasta ja rauhallista, huutavia vuohia, kiliseviä lampaita. Jo aamupalalla puhuimme isoista, syvällisistä asioista ja silti elämä tuntui niin pehmeältä paikalta. Minun on joskus vaikea vaihtaa lomailuun, kun arkirutiinit tahtovat rutistella ja runnoa vielä pitkään. Mugellosta palatessamme tuntui kuitenkin siltä, että loma oli todella alkanut.