maanantai 24. huhtikuuta 2017

SIELLÄ, MISSÄ NIIN HUKKASIN KUIN LÖYSINKIN ITSENI

Kirjoitan tätä meille samaisesta paikasta, jossa elin hyvinkin samaa arkea kuin nyt, joskin täysin erilaista elämää, vain kolme vuotta sitten. Kun ajattelin otsikon ajatusta, olin salilla, mutta tämä pätee kaiketi tähän kaupunkiinkin, näihin katuihin ja välimatkoihin, ja kaikkeen, mitä olen täällä ollut ja joksi täältä lähtiessäni tullut.
Muutimme viisi vuotta sitten, ja vaikka moni sanani sitä edelleenkin heijastaa, sanoittaisin tapahtuman ytimen niin, että se oli elämäni rankin siirtymä. En edelleenkään täydellisesti käsitä, kuten en silloinkaan käsittänyt täysin, mikä sen kaiken kivun aiheutti, mutta pitkään silti koin olevani väärässä paikassa, vääränlainen, yksin ja hukassa. En pysty alkuunkaan selittämään, miten asiat muuttuivat, kun eivät ne nopeasti muuttuneetkaan, mutta sen kaaoksen, surun ja hajanaisuuteni keskeltä löysin itsestäni kaikkea sellaista uutta, jota en ollut ihmisten, kiireen ja muiden miellyttämiseltäni nähnyt, tai varmaankaan vain ollut osannut etsiä.
Pitkään mielsin itseni laiskaksi, päämäärättömäksi, positiiviseksi ja kiltiksi. Pidin itseäni ikäistäni kypsempänä ja tiesin olevani varsin kyvykäs solmimaan juuri sellaisia ystävyyksiä, joita halusin itselleni, sillä ollessaan muuntautumiskykyinen, osaa sitä soluttautua moniin porukoihin, mukauttaa tyylinsä sopivaksi, sanansa muiden mieliksi. En ollut urheilullinen, enkä uskonut pitäväni siitä. Syy siihen, miksi otsikon ajatus liittyi alkujaan saliin oli se, että siellä sain ensimmäistä kertaa osoittaa itselleni olleeni totaalisen väärässä. Hukkasin itseni laihduttamisen ja kiinteytymisen pauloihin, jonka seuraamuksista kärsin edelleen kausittain, mitä syömisiini, laskelmointeihini, treenisuunnitelmiini ja muihin senlaisiin tulee. Sitäkin enemmän kuitenkin löysin itseni liikkumisen haastavuudesta ja hyvänolon ilosta, joiden elämääni kantamista hedelmistä nautin päivittäin.
Arkeni pohja on nyt siinä, että ensisijaisesti huolehdin itsestäni niin, että nukun, syön, liikun, rentoudun ja hiljennyn ja vasta, kun tiedän tekeväni niitä riittäväti, jaan aikani muihin touhuihin. Tämä on ollut keskeistä muutenkin kuin siten, että olenkin huomannut rakastavani itseäni, kroppaani, liikkumista ja rutiinia. Kun liikun, muistan aina sen, kuka olen ollut. Liikkumiseni ei enää johdu siitä, että haluaisin sillä elämän alueella saavuttaa tai tavoitella mitään muuta kuin sitä, että ehdin liikkua liikkumisen ilosta ja sen tuomasta tasapainosta arjessani, mutta se mullisti sen, mitä tiedän itsestäni ja kyvyistäni. Isäni totesi asian ytimekkäimmällä tavalla sanoessaan kerran, että minusta tuli kuin eri ihminen, kun aloin treenaamaan. Se kuulostaa rajulta, eikä ole niin musta-valkoisesti totta, mutta vasta salilla käytyäni opin, että minussa on vetoa ja voimaa ja paloa ja kunnianhimoa. Oli yllätys, ettá rakastin äärirajoja ja jännitystä ja sitä raakaa olotilaa, jossa saattaa olla tehdessään jotakin erinomaisen vaikeaa, jota ei vielä osaa, mutta jonka edessä huomaa, että omista puutteistaan huolimatta kykenee ihan mihin vain.
Vaikka olin vannonut, etten muuttaisi enää koskaan paikkaan, jossa en tuntenut ketään, ja vaikka olin päättänyt, että tekisin elämälläni jotakin helppoa, ja etten voisi koskaan lakata syömästä juustoa ja vehnää, ja arkeni oli täynnä vain vlogeja, ikävää ja paineita olla toisenlainen, ei mikään ollut ennallaan sen jäkeen, kun olin ensin hukannut itseni treeniin, ja sitten löytänyt itseni erilaisena.

Kun katson itseäni täältä samoista peileistä, niin perhekodissani kuin salillakin, näen sekä sen vanhan itseni, että uuden. Olen edelleen vähän hukassa, enkä enää usko, etteikö jokainen meistä aina sitä olisi. Samalla olen tullut niin upeaksi, etten meinaa tunnistaa itseäni ja sitä matkaa, jonka olen käynyt tähän päästäkseni. Minua itkettää tunnistaa, miten paljon häpeää ja halveksuntaa olen tuntenut vartaloani kohtaan, ja miten usein olen vähätellyt omaa kapasiteettiani ollakseni muiden odotusten vertainen, miten etäällä unelmistani ja siitä, mikä tässä maailmassa on kaunista ja hyvää, ja mikä sitä minussa. En vieläkään ole täysin kuronut umpeen kuilujaa eri elämänvaiheitteni väliltä, mutta olen hellä itselleni, lempeä vartalolleni, ja sanomattoman ylpeä kaikesta siitä elämästä, jota uskallan elää.
Eilen tein käsilläseisonnan ensimmäistä kertaa yksin, hehkulamppujen loisteessa salilla, jossa sekä hukkasin itseni, todennäköisesti siis vain sen itseni, joka uskotteli, ettei ikinä tekisi mitään niin turhaa, vaikeaa ja pelottavaa kuin seisoisi käsillään, että löysin rohkeutta ja varmuutta elää. Mielestäni se on sama asia, kuin itsensä löytäminen - jos uskaltaa elää, elää todennäköisesti henkiin oman itsensä.
Tämä kaikki on ollut elämäni vaikein ja hienoin prosessi, ja olen nyt pääsemässä siihen vaiheeseen, jossa se muuttuu pehmeämmäksi ja elinvoimaiseksi. Prosessi on minussa ja saan nauttia siitä, että tämä kaikki on totta elämässäni. Nyt olen tehnyt pelottavia ja haastavia juttuja ennenkin, joten tiedän, että kaikesta huolimatta ne kannattavat ja kannattelevat.

Jos elät läpi jotakin samankaltaista prosessia, tässä muutama suositus sellaisiin harjoitteisiin, jotka ovat tehneet kaiken minulle lempeämmäksi ja hallittavammaksi:
daily affirmations (olen tehnyt yhden pidemmän, jonka luen itselleni aamuisin, mutta käytän myös pitkin päivää muita, ja valmistelen itseäni erilaisiin koitoksiin niitä varten valituin sanoin - netistä löytyy hyviä ideoita, jos alkuun pääseminen tuntuu vaikealta)
journaling (itse kirjoitan aamuisin ajatuksenvirtaa sen verran kuin huvittaa, yleensä noin viidestä kymmeneen minuuttia, mutta kuitenkin aina niin, että saan mieleni tyhjennettyä)
terapia (minulle se tarkoitti psykologin kanssa monien lapsuudesta tulleiden solmujen availua, tunnesanojen opettelua ja muutenkin tunneterapiaa)
liikkumista vain tavoin, joista saan iloa (minulle se on ollut painonnoston lisäksi pyöräilyä, joogaa, pilatesta, kävelyä ja joskus hölkkää, pihatöitä, luonnonvesissä uimista ja kahvakuulaamista)
ruoan pohtiminen ja testaileminen (jonkun muun ohjeiden tai kaloreiden laskemisen sijaan tein niin, että mietin ensisijaisesti sitä, että mistä tulee minulle hyvä olo ja mieli, missä menevät oman eettisyyden rajani minkäkin ruoan ostamisen suhteen, milloin voin tehdä poikkeuksia, missä arvossa pidän sen makua, kauneutta, ravintoarvoja, hajua, koostumusta, määrää, lähdettä ja niin edelleen)
meditointi (minulle rukoileminen ja hiljentyminen)
ajan varaaminen rakkauden osoittamiselle ja vastaanottamiselle (minusta on ollut vaikeaa olla ystävä, mutta se kannattaa, kun siihen ryhtyy: oli kyseessä perhe, oma rakas tai ystävä, tekee jaettu aika, pienet lahjat ja viestit, kosketus ja palvelukset hyvää kummallekin osapuolelle)
uni
somen vähentäminen (kun olin kaiken pahimmassa vaiheessa ja täysin hukassa, poistin facebook-tilini kokonaan, enkä ollut vielä instagramissa, jolloin se vapautti aikaa, energiaa ja ajatuksia kaikkeen todella paljon tärkeämpään - tuon jäljiltä tunnen edelleenkin, kun käyn someylikierroksilla ja tarvitsen taukoa)
käsityöt ja muu luovuus (mulla se on kausiluontoista: joskus kirjoitan ja bloggaan, usein valokuvaan, vaihtelevasti virkkaan, neulon, maalaan, piirrän ja askartelen, mutta koitan tehdä useamman kerran viikossa jotain ihan ajan kanssa)

perjantai 24. maaliskuuta 2017

KEVÄTSILMÄT

Ystäväni naureskeli "talvisilmilleni", joille kirkas kevätaurinko on ollut pistävä ja raju. Vaikka silmäni eivät ole ihan vielä tottuneet valoon, olen muutoin valmis siihen. Elämä tuntuu niin vahvalta, ja on kannatellut minua upein tavoin.

Tunnen keväisin itseni aina uudeksi ja tänä keväänä ehkä vielä enemmän kuin minäkään aiempana kesänä. Tämä on kiinnostavaa siksikin, että toisaalta tunnen myös olevani enemmän oma itseni, kuin mitä olen saattanut koskaan ennen olla. Minulla on loppumassa useampi eri vaihe ja moni muu alkamassa. Silti elämäni tuntuu aivan, totaalisen omaltani. Joinakin päivinä se kaikki tuntuu melko levottomalta, sormet rauhattomilta ja mieli sitäkin ailahtelevaisemmalta, mutta toisinaan kaikki on valoisaa ja selkeää ja kaunista. Luulen, että juuri se on sitä ominta minua, enkä aio säikähtää. Tahdon uskoa, että näin suurien muutosten edessä saan levollisin mielin tuntea tuon kaiken, ja saisin, vaikkei näitä muutoksia olisikaan.
Kandityöni suhteen olen vihdoin saanut kasattua ajatukseni, eikä kaikki alkuvuoden teksti tunnukaan enää käyttökelvottomalta. Olen tainnut aiemmin katsoa sitä talvisilmin.
Minulla on alkanut yksi työ, ja toinen, lyhyemmän jakson juttu, on tulilla. Tämä kaikki siitä huolimatta, että olin jo ehtinyt säikähtää sitä mahdollisuutta, että olisin työtön tämän kesän. Kunakin tämän viikon päivistä olen ihastellut sitä, että tässä maailmassa on niin monia hommia, joista kaikista minä saan tehdä tällaisia. Vaikka monesti huomaan huvittuvani siitä, että töihin pääsen näemmä aina vain tutuille, kertoo kai sekin jotain, että ne, jotka tietävät vahvuuteni ja heikkouteni, ja kykyni, ja kyvyttömyyteni, haluavat työskennellä kanssani. Se valaa uskoa minuun kaiken tulevan suhteen.
Olen hakenut kolmeen kouluun, joista yhteen olen lähdössä haastatteluun, toisen tuloksia odottelen vielä kuukauden ainakin, ja kolmannen pitäisi ilmoitella itsestään ihan lähipäivinä. Parasta syksyn odotuksessa on varmasti se, että kaikki vaihtoehdoistani innostavat minua, enkä ole lähdössä minnekään yksin. Salaa kuitenkin katselen asuntoja aina vain yhdestä kohteesta.
Vaikka kalenterini on täydempi, kuin mitä se koskaan ennen on ollut, kävelen aina aamuisin salilta kotiin pidempää reittiä puiston halki, ja muistutan itseäni siitä, että minulla tosiaan on koko päivä aikaa.

Söin juuri parhaasta falafelkojusta, satamasta, laivamatkalle napatun falafelwrapin halloumilla. Suussani maistuu valkosipulilta, ja huomenna menen viimeiseen tenttiini. Muutan viikonloppuna koko omaisuuteni pois Tallinnasta. Odotan kevättä, kesääkin, ja syksyä niin. Luulenkin, että olen valmis vaihtamaan kevätsilmiin.

tiistai 28. helmikuuta 2017

TEINIRAKKAUS MUUTTI ELÄMÄNI

Kirsikka kirjoitti siitä, miten teinirakkaus voi muuttaa elämän, ja Henriikka elämänsä teinirakkaudesta. Minä aion kertoa, että teinirakkaus muutti elämäni.

Tapasimme jo silloin, kun olin vielä reilusti teini, ja olimme ystäviä pitkään. Vaikka olisi helppoa ajatella, että rakastumisemme viivästyi ihan liikaa, ja oli aivan liian pienestä kiinni, minä niin pitkään ihastuksissani olleena ja välimatkamme ystävyytemme ajan tasaisesti kasvaessa, ei se olisi totta. Uskon, että ajoitus, kuten kaikki muukin, on mennyt juuri kuten sen on pitänytkin. Rakastuimme loppujen lopuksi yllättäen, melkein kuin vahingossa, vaikka toisaalta se saattoi olla vain väistämätöntä. Se kaikki tapahtui juuri ennen teinivuosieni loppumista, ja laskettakoon siksi edelleen teinirakkaudeksi.

Voisin kuvitella, että olisin voinut kasvaa tässä ajassa muutenkin itsevarmemmaksi. Tiedän, että olisin edelleen itsenäinen, rohkea ja pehmeä, kuten ennenkin rakkauttamme. Se, mitä en siltikään kiistä on se, että olen enemmän, onnellisempi, kauniimpi ja toiveikkaampi hänen kanssaan. Kun saan olla hänen upeimpansa ja ihaninta, mitä hän tietää, muistuttaa se minua kaiken hälyn ja kiireen keskellä siitä, mitä minussa on. Muistan katsoa vähän totuudenmukaisemmin, saan elää vähän lempeämmin, kun tiedän, mitä kaikkea minussa voi nähdä. Hän kohtelee minua tavalla, jonka ansaitsen, ja vielä sitäkin anteliaammin. Se on tapa, josta voin ottaa mallia, ja joka johtaa siihen, että muistan useammin sen, mitä ansaitsen niin itseltäni kuin muiltakin. 

Ajattelen teinirakkauteni olevan niin hieno asia, että annan sen kasvaa elämäni rakkaudeksi. Saakoon se muuttaa elämääni loputtoman pitkään.