torstai 14. joulukuuta 2017

VÄLIVAIHEITA

Täällä naiset tervehtivät toisiaan salin pukukopissa: "ciao bella", siis: "hei kaunis". Eivät nuoret naiset niin usein kuin vähän vanhemmat. Mielestäni se on ihanaa.

Olen kotiutunut sen verran, että tuntuu luontevalta käydä viideltä caffe macchiatolla, siis espressolla (caffe), jonka päällä on pieni maitovaahto (macchiato).

Minulla on niin isoja asioita tehtävänä, että se tuntuu vuoropäivin lamaannuttavalta ja vuoropäivin voimaannuttavalta. Tänään etsin joululahjoja netistä suurimman osan päivästä, vaikka kalenterini oli näppäimistön vieressä avoimena, ja to do -lista muistutteli itsestään. En edes ollenkaan tykkää nettishoppailusta, saatika ostanut loppujen lopuksi juuri mitään, mutten vain osannut tänään jatkaa. Tällaiset päivät turhauttavat minua kaikkein eniten, sillä ideaaliminäni on aina tehokas, kurinalainen ja saavuttanut useamman tavoitteen jo puolessa välissä päivää.

Minua vähän jopa jännittää kirjoittaa asiasta, mutta haen juuri tohtoritutkijan toimiin vähän eri puolille Eurooppaa. Eniten kai pelottaa se, etten pääsisikään vielä, ja kuka tahansa saattais saada sen tietää. Mutta toisaalta toivon juuri sitä. Ettei epäonnistumisen tai suunnitelmien muuttumisen tarvis aina mua niin nolottaa ja kahlita. Todellisuudessa todennäköisyydet päästä johonkin kiinnostavaan yliopistoon tekemään mun tutkimusta tuntuu nyt todennäköisemmältä kuin silloin, kun hain tänne, missä nyt olen. Sen ajatuksen voimin koitan taas tuntea itseni briljantiksi silloinkin, kun vuoroin raivokkaasti, vuoroin leppoisasti kirjoitan research proposaliani uusiksi kolmattakymmenettä kertaa. 

Tunsin helpottavaa armollisuutta itseäni kohtaan pitkästä aikaa, kun ohjaajani täällä kertoi muille ohjattavilleen viinin äärellä minun olevan todella nuori. Muistutuksia iästäni saan kyllä säännöllisesti, mutta tässä yhteydessä se ei saanut minua tuntemaan itseäni pienemmäksi tai vähemmäksi vaan huojentuneeksi ja hienoksi. Yritän pitää kiinni siitä tunteesta. Tunteesta siitä, että pystyn juttuihin jo, kokemattomuudestani huolimatta, ja että ehdin vielä oppia paljon suuria asioita, joista en vain ole vielä ehtinyt saada hajuakaan.

Viikon päästä menen Suomeen ensimmäistä kertaa viiteen kuukauteen. Hotellin kautta. Yritän pitää pikkuruisen loman, vaikka minua kuumotteleekin niin hakemukset, kuin alkuvuoden deadlinet parin muun kirjoitusjutun suhteen. Uskottelen itselleni, että keväällä helpottaa, mutta eihän siitäkään takuita ole. Pieni virkistäytyminen on varmaan parasta, mitä voin kaiken varalle tehdä.

tiistai 5. joulukuuta 2017

PERSIMONPUUN KATVEESSA

Täällä persimonpuiden oksat notkuvat, lehdettöminä ja karuina, hullunkurisina ja painavina hedelmiensä tähden. Jotkut persimonit ovat rapeita, toiset tuntuvat suussa limaiselta ja makealta, eräät taas jättävät suuhun karhean, karvaan maun ja olon. 

Ostan myös aina Sisiliasta tuotuja appelsiineja, sillä ne ovat meheviä ja mehukkaita, sotkuisia kuoria, mutta niin maukkaita, että siedän roiskeet ja tahmaiset sormet. 


Olen kutonut kestääkseni kiirettä ja oivaltanut, että on, vasten kaikkia vaistoja, tehtävä aikaa hitaalle ja kiireettömälle. Aina, kun aikataulut tuntuvat valtaavan koko elämäni kiireellä, on minun pysähdyttävä. Oltava paikoillani. Hengitettävä hitaasti. Kirjoitettava käsin ajatusten virtaa. Luettava rohkaisua ja kuunneltava. Olla ihan hiljaa kahvilla. Vain siten, lisäämällä näennäistä loputonta tekemistä vastoin aikatauluihinsa vielä lisää tekemistä, tai siis, aikaa tekemättömyydelle, voi suoriutua muusta. Tämä johtunee siitä, ettei se tehtävä tekemällä lopu, mutta puhtinsa sillä kyllä kadottaa. Siispä vaaliakseen itseään ja jaksamistaan, on tasapainotettava tahtia. Niinpä joinakin aamuina juon stressini vastalääkkeeksi hitaan teen, syön suklaapalan, kävelen salille ja kuvaan muutamaa lehteä matkalla. Vasta sen jälkeen avaan tietokoneeni. Joinakin päivinä olen silti stressaantunut, mutta ainakin toisinani olen virkistynyt ja levännyt, ja jaksan istuskella ruudun äärellä lukemassa ja näpyttelemässä.


Viikonloppuisin koetan pyhittää aikaa hauskalle ja rauhalliselle. Olen yrittänyt päästä aina torille ja kauppahalliin, parhaille capuccinoille ja mielentilaan, jossa maltan vain makoilla. Yritän kerätä puhtia tulevaksi viikonlopuksi niin, että malttaisin pitää perjantain vapaana ja käydä museossa ja viinillä.

Odotan joululomaa erityisellä tunteella. En ole ennen ollut näin kauaa näin kaukana. Halajan jo kotioloihin ja rakkaiden luo, vaikka paluu herättääkin hassuja mielialoja. Totta kirjoittaakseni, on myönnettävä, että vaikeutta lisää se, että kaikki tuntuu nyt olevan yhtaikaisesti liikaa ja liian vähän, enkä ole täysin mukavasti missään. 

maanantai 27. marraskuuta 2017

SANOISTA SANOIKSI

Usein ajattelen sanoja, tänne laitettaviksi, tarinoita kerrottaviksi, tunteita jaeattaviksi,
enkä usko, että minun auttaa, kuin aloittaa:

Olen siis muuttanut. Taas, tavallaan, mutta tavallaan vain. Aina joka toinen tai kolmannes vuosi tuntuu tapahtuvan suuria, eikä nytkään ole varmuutta siitä, onko tämä todella tilapäistä vaiko vain toistaiseksi tilapäistä.
Valmistuin keväällä viimeisestä ohjelmastani, rankan kesän lopuksi juhlin elämäni onnellisinta asiaa mennessäni naimisiin rakkaimpani kanssa, muutimme sen päivän ylihuomisena päivänä Firenzeen, ja syksyn paahteiden väistyessä hieman, aloitin tämänhetkisen tutkintoni linnamaisissa rakennuksissa Firenzen yllä. Tähän mennessä olen suorittanut kaksi seminaaria loppuun, hionut tutkimussuunnitelmaani, opetellut jakamaan tilaani ja aikaani, löytänyt lempikahvilani, puhunut vähän italiaa, juonut melkein päivittäin capuccinoja, ikävöinyt perhettäni ja ystäviä ja ollut rohkea, hankala, väsynyt, raukea ja stressaantunut ja kovin ailahtelevainen. Elämä tuntuu samanaikaisesti erinomaisen suurelta ja pieneltä.
Monena päivänä yliopistolta lähtiessäni pääni tuntuu sekä liian täydeltä että aivan tyhjältä. Silti sydämeni edelleen rummuttaa omassa, vakiintuneessa sävelessään, enkä ole vielä tuntenut menettäväni otetta työtahdista, omasta jaksamisestani tai arjesta. Tasapainottelen erilaisia haaveita ja toiveita ja tämänhetkisen eloni jokapäiväisiä haasteita ja onnenlähteitä. Teen pidempää yhtäjaksoista työskentelyä, kuin koskaan ennen. Teen sen itse luomani tutkimussuunnitelman puitteissa ja määrään itse tahdin ja se on uuttaa, innostavaa ja siksi myös vaikeaa. Joskus haluaisin vain kadota kirjastoon. Minun on helpoin olla, kun pyöritän elämääni kaiken tehokkaalta tuntuvan ja kirjaimellisen ympärillä.

Toisina päivinä kaikki on hukassa, välilehtiä on jo kolmatta viikkoa auki yli kuusikymmentä välilehteä, ja itkettää, kun tuntuu vain, etten tiedä, mitä tehdä tällä kaikella elämälläni. Huomaan monesti, että kaikki pakko-oireeni ovat normaalia pakottavammat, että jokainen pieleen mennyt asia saa minut tolaltani, että tunnen itseni helposti voimattomaksi ja laiskaksi.

Välillä itseni rakastaminen tuntuu hellemmältä kuin koskaan. Toisinaan taas niin etäiseltä, että asian harjoittaminen muistuu mieleen harvoin. Tiedän, kuten kai kaikki me tiedämme, aina silloin, kun sitä elämme todeksi, että tarvitsen aikaa hiljentymiselle, ulkoilmalle, liikkeelle, kauneudelle, taiteelle, tarinoille, kynsien lakkaamiselle, seikkailuille ja ystävyydelle. Tavallaan luulen, että se on minulle vaikeampaa kuin to do -listan parissa ähertäminen, koska niissä hetkissä olen vastatusten kanssa sen, millaista on kuunnella sieluaan, omaa oloaan. Kai, varsinkin me kiltit tytöt, pidämme sitä monesti itsekkäänä. Toisaalta kyseessä on tilanne, jossa kierteestä ulos pääseminen tuntuu mahdottomalta - joudunhan päivittäin kasvotusten myös sen kanssa, miten haastavaa tässä maailmankaikkeudessa on olla naisena uskottavanapidettävä, tulla otetuksi todesta. Tarkoitan, että joskus huomaan ajattelevani, että minun on todistettava itseni seitsenkertaisesti siksi, että olen nainen, että olen näin nuori, ja samalla pyydellä asiaa anteeksi.

Soitan kotiin ja suunnittelen joulua ja lomaa. Se on pian, onneksi, mutta ensin on oltava valmis niin monen suurenmoisen asian suhteen, että aika tuntuu loputtoman vähäiseltä, enkä ehdi museoon, en torille, en aperitivoille, enkä puhelimen äärelle. Kainalossa makoilu ratkaisee samanaikaisesti sekä kaiken, että ei-mitään. Niinpä siis työstän risteileviä ajatuksia siitä, että onko tämä ihana, tarpeellinen, kaunis vaiko turha kuudeskymmenesneljäs välilehti.