perjantai 23. helmikuuta 2018

Mennen, tullen

Muutimme tänäaamuna kello seitsemältä kuudenteen kotiini neljän vuoden sisään, muistamistani elämäni kodeista kymmenenteen, kaikista kodeistani suunnilleen kolmanteentoista. Kävi niin, että vanhasta oli pakko päästä pois ja jotain muuta löytyi tilalle. Eilen lounaalla muuttokontakti soitti, puhui kovasti italiaa ja illan pakkasin kiihkeästi ja söin alakerran pizzerian hyvää, ohutta pizzaa. Otin margheritan paistetulla munakoisolla ja tuorella rukolalla. Reuna oli kapea, osittain rapea, ja pizza keskeltä märkä ja juustoinen.

Olen ollut tehoton töitteni suhteen koko viikon - perjantai on silti tullut nopeasti. Olen kai väsynyt viime viikosta, jolloin tein pitkiä, kunnianhimoisia tunteja jokaisena päivänä. Olen selannut Twitteriä, ollut työhaastattelussa, silmäillyt tekstejä, joista minun on annettava palautetta. Useimmiten olen lukenut uutisia, lehdestä, juonut capuccinoja ja syönyt leivoksen.

Sataa ja on kylmä. Minä haluaisin sisustaa ihanan design-kodin, trendikkään ja puhtaan. Kaikki kämpät ovat täällä kosteita, enemmän tai vähemmän. Olen vain muutamaan otteeseen sattunut tilaan, jossa vaikuttaa uudelta ja huolella putsatulta. Sellaisten tilojen sijaan täällä on paljon vanhaa, kylmiä lattioita, tahmeita ovia ja pölyisiä venttiileitä. Ei siis sitä hyvin etuoikeutetun pohjoismaalaisen minimalistista ja modernia, pelkistettyä ja valoisaa. Koetan tulla sujuiksi sen kanssa, että oikeasti, näinkin, olen etuoikeutettu.

En muuten saanut sitä työtä, vaan se menee yleiseen hakuun. Pääsin yhdessä tohtoritutkintohaussa lyhyelle listalle. Tuntuu, että sain puolikkaan tyrmäyksen ja puolikkaan voiton. Olen edelleen koko ajan sekä todella pettynyt itseeni että äärettömän ylpeä itsestäni. Se on voimakas kokemus, haastava, mutta ripauksen enemmän toiveikas kuin toivoton.

Illalla aion tyhjentää kolmea matkalaukkua ja kymmentä kassia, iskeä soijarouhemakaronilaatikon uuniin lainatussa uunivuoassa, miettiä pieniä tapoja tehdä tästäkin kodista viihtyisä ja paikoitellen vähän kaunis ja levätä taas. Ensi viikolla olen toivottavasti hieman lauhkeampi ja pirteämpi ja taas vähän lähempänä yhtä tärkeimmistä tavoitteistani: mielekästä, intohimoista työntekoa, joka ei nielaise kaikkea energiaa ja iloa vapaa-ajasta ja josta ei tarvitse liian usein toipua. Siis, kaiketi, tasapainoa. Lisää rauhaa ja sopivasti työtä.

keskiviikko 21. helmikuuta 2018

Äänestään ja muiden äänistä ja uusista huolista

Minulla on uusi ensimmäinen kerta meneillään elämässä. Järkeilen kyllä oppivani kaiken aikaa, osaavani jo aika hyvin joitakin juttuja, kehittyväni, kun saan palautetta. Mutta minua huolettaa jakaa tekemääni, pelottaa kuulla, mitä muut ovat siitä mieltä.

Olen viimeisen puolen vuoden aikana oppinut paljon kriittisemmäksi lukijaksi. Arvostan seminaareillani sitä, miten tarkasti, arvostelevasti ja epäluuloisesti ihmiset osaavat suhtautua erilaisiin tutkimuksiin ja tunnistaa sen, mikä on pielessä. Minä vain en haluaisi kuulla kaikkea sitä omasta tekstistäni. Minua vihlaisee, kouraisee ja kivistää ja olen vain äärettömän huolissani, kun joudun jakamaan sitä, mitä olen tehnyt, kun odotan sitä, että joku sitä luettuaan kommentoi.

Kyllä täällä teoriassa puolestapuhutaan voileipä-mallia - siis sitä, että palautetta annettaessa aloitetaan ja lopetetaan sillä, mikä on hyvää. Liian usein teemme kuitenkin kai niin, että se hyvän kertominen jää ympäripyöreäksi, mitäänsanomattomaksi toitotteluksi siitä, miten kiinnostava oli aihe. Tai että: kun on nyt niin vähän aikaa antaa palautetta, niin siirryn suoraan siihen 'rakentavaan' osuuteen, eli kaikkeen siihen mikä on pielessä, enkä tuhlaa tätä viisiminuuttistani siihen, että kertoisin kaikesta hyvästä, kun siitä ei ole hyötyä sitten, kun alat muokkaamaan tekstiäsi paremmaksi.

Olen kuitenkin tullut siihen vakaaseen näkemykseen, että minua rakentaisi paljon enemmän positiivispainotteinen palaute. Jos haluamme antaa Rakentavaa Palautetta, ei se voi olla palautetta, joka murskaa antamatta viitteitä siitä, mikä on säästettävää ja arvokasta ja kiinnostavaa. Lamaannun monesti, kun jokainen lukija oman erikoisalansa perspektiivistä kertoo ne jutut, joita pitäisi hioa ja ajatella tarkemmin ja kirjoittaa uusiksi. Joskus kommentit ovat tarkkoja - sanavalintoihin, lauserakenteisiin, pilkkujen paikkoihin tai formatointiin liittyviä. Toisinaan ne kohdistuvat artikkelinkokoiseen kokonaisuuteen ja siihen, mitkä argumentit jäävät vaisuiksi tai siihen, mitkä kappaleet olisi voinut jaksottaa eri tavoin. Jos viisikin eri ihmistä antaa kummankinlaista kritiikkiä, on siitä käsin varsin hyvä ryhtyä muokkaamaan tekstiään. Mutta silloin minulle ainakin käy myös niin, että sokeudun sille, mikä muokatessa on säilytettävää. Silloin tuntuu siltä, ettei voi rakentaa sille pohjalle mikä jo on (kun ei tiedä, mikä se pohja on), vaan että on tuhottava.

Jos ainoa kiitos tulee kiinnostavasta aiheesta, on se laiha lohtu. Se laiha lohtu on nimittäin se, ettei aihetta tarvitse vaihtaa, vaikka koko jutun voikin kirjoittaa uusiksi.

Rehellisesti ottaen tiedän kyllä, ettei kukaan ole tarkoittanut murskata minua. Ei minullakaan ole ollut mielessä hankaloittaa muiden kirjoitusprosessia, vaan auttaa ja antaa perpektiiviä ja siihen tarkoitukseen kaikki kriittinen tuntuu tehokkaammalta kuin kehuminen. Mutta nyt, kun itse olen hyvin haavoittuvainen, hieman hukassa oman työskentelyni kanssa ja suurimmaksi osaksi muita aika paljon kokemattomampi, voin kertoa, että tuntuu rakentavammalta saada rohkaisua, kannustavia huomioita, tarkkanäköisiä kommentteja hyvin menneistä kohdista ja niillä pehmustettu osuus suuntaa näyttäviä, huomaavaisia ja mietittävää antavia näkökulmia. Olen aika varma, etten ole ainoa, jonka on helpompi rakentaa parempaa tutkimusta, kun voi suhtautua työntekoonsa ja palautteen vastaanottamiseen rauhallisin mielin, eikä puolustuskannalla ja muiden kommentteja peläten.

Kai se mitä yritän sanoa on, että se, kun pääsemme antamaan palautetta muiden työstä heille itselleen ei ole oikea tilaisuus hioa julkisesti omaa kriittistä lukutaitoamme huippuunsa. Ei ainakaan, ellei tehtävänä nimenomaan ole tehdä arvostelua työstä. Yleensä, sen perusteella, mitä itse tiedän, on tarkoitus auttaa muita työstämään omaa ajatteluaan ja tekstiään ja tutkimustaan syvemmäksi ja moniulotteisemmaksi. Silloin kritiikillä on paikkansa, mutta vain rakentavuuden raameissa: painotuksilla, sävyllä, taka-ajatuksilla ja muulla palautteella on väliä, jos sillä kritiikillä on oleva jokin rakentava funktio. Se on tilaisuus, jossa voi lempeydellä ja rakkaudella olla oikeasti rakentava: rakentaa toisen itsetuntoa, toisen äänenlaatua, toisen tarkkanäköisyyttä ja reflektiivisyyttä ja pehmeyttä muita kohtaan.

Tämä ajatus kaiketi kumpuaa siitä, että tunnen juuri nyt olevani vapiseva kovien sanojen edessä. Sillä ajatuksella, että muutkin tuntevat näin ja että tästedes etenisinkin muihin sellaisiin tehtäviin, joissa tuntisin olevani vähän alkutekijöissäni ja epävarma äänestäni, on mielestäni tärkeää kultivoida rakentavaa, armollista kommunikaatiota. Tavoite ei ole yksin se, että kukin saamme kovetettua kuoremme ja että etenemme elämissämme ja töissämme jatkuvalla puolustuskannallas Uskon, että pystymme kaikki parempaan ja pidemmälle vievään työhön, kun tuemme toistemme ääntä, rakennamme muita sillä, mitä sanomme ja luomme ilmapiirin, jossa uskallamme tuoda ajatuksemme esiin. En jaksa uskoa, että on vain minusta kiinni, uskallanko avata suuni. Tai siis - toki on, mutta jos tarpeeksi moni joutuu tarpeeksi monta kertaa tuntemaan, kuten minä juuri nyt tunnen, saamme varmasti peloteltua monta tärkeää, herkkää ääntä hiljaiseksi. Siksi meidän on seistävä yhdessä. Kritiikki yksin vaimentaa arvokkaita ääniä, kun taas rakentava palaute valaa muihin uskoa ja toivoa silloinkin, kun se haastaa työstämään sanomaansa pidemmälle.

Rakentava ilmapiiri on kehä. Uskallan rohkeammin, varmemmin ilmaista asioita, jakaa tutkimustani ja ajatuksiani, kun minun ei tarvitse pelätä muita. Kun tarpeeksi moni on luomassa rakentavaa, turvallista tilaa, alamme kuulla uusia, hiljaisia ja kauniita ääniä, hioa hienoja ajatuksia selvemmiksi, nähdä ja rohkaista hyvää kukkimaan kaikkialla siellä, missä sitä jo on. Luulen kuitenkin, että siellä, missä kriiittisesti luetaan, on ajauduttu vähän hukkaan. Siellä, missä kriittisesti luetaan, täytyy melkeinpä tietoisesti kovettaa itseään muilta, jotta selviää ja jaksaa ja jatkossakin uskaltaa. Minua vähän vihlaisee välillä, kun ajattelen kuukauden päästä saamaani palautetta yhdestä ensimmäisistä koskaan kunnianhimoisesti tuottamistani akateemisista teksteistä. Huomaan lukevani muiden tekstejä etsien kaikkea sitä, mikä on pielessä, jotta tuntisin, että tulen selviämään heidän antamastaan kritiikistä. En halua tehdä niin enää. Tahdon lukea etsien sitä, mikä on hyvää, mikä kaunista, mikä hyödyllistä ja herkkänäköistä ja tarkkaavaista ja monimutkaista ja kompleksia sillä kaikkein parhaimmalla tavalla. Sillä se on se tapa, jolla toivoisin muiden lukevan minua ja tekstiäni. Tahtoisin tietää, miten ne kohdat voi ilmaista selvemmin, miten ne ajatukset voi hioa sellaisiksi, että niillä voi olla jokin impakti. En tahdo saastuttaa palautteen ja äänien kehää sillä, että luen rumasti ja korostan muissa sitä, mitä he eivät osaa, vaan tahdon, että minä, me, luemme toisiamme ja tuemme toisiamme ja etsimme ratkaisuja ja arvostamme toisissamme sitä, mitä kukin osaa nähdä ja yhdistellä.

Ja hyvä luoja, sitä minä tahdon erityisesti juuri nyt itselleni - että joku sattuisi kohdalleni. Joku sellainen, joka osaa tukea ja rakentaa ääntäni palautteella ja rohkaisulla nyt, kun en itse tiedä kantaako se.

perjantai 16. helmikuuta 2018

HELMIKUISIA

Täällä espressokoneet lorisevat ja sihisevät aamuisin. Ihmiset nojailevat baaritiskillä, lusikoivat maitovaahtoa aamun myöhäisinä tunteina. Niinä, jotka ovat täällä aikaisia, joiden aikana kuuluu syödä "pasta" capuccinon kanssa - siis makea leivonnainen, briossimainen croisantti, usein kreemillä tai suklaalla täytetty. Capuccinoon kaadetaan pitkästi sokeria, yliopiston kahvilassa myös kaakaojauhetta on tarjolla.

Olen istunut pitkiä päiviä kymmenien välilehtien, artikkeleiden, raporttejen ja Word-tiedostojen äärellä. Siinä lomassa en ole juuri ehtinyt nauttia, en liikkua tai leipoa. Mikään ei tuntunut deadlineen mennessä valmiilta, mutta tänään: istun hitaalla aamukahvilla, juttelen puhelimessa äitin kanssa, missaan italinatunnin, jonka unohdin viimeviikolla, luen lehteä, odotan lounasta. Aiomme paninoille ja tahdon omaani ainakin artisokkaa, oliivitapenadea, vahvaa juustoa ja rukolaa. Kun mielessäni alkaa kierrellä ajatuksia, jotka liittyvät kaikkiin niihin juttuihin, jotka minun olisi pitänyt kirjoittaa toisin, sanoihin, jotka olisi pitänyt vaihtaa, tapoihin, joilla argumenttini olisi ollut selkeämpi, hengitän hiljempaa ja muistutan itselleni, ettei mikään ole koskaan valmista, että olen täällä oppimassa.

Viime viikonloppuna vietin kahta hidasta aamiaista. Yhtenä aamupäivänä kävelin kuuma banaanileipä ja munakasainekset kainalossa keikkuen valtavien väkijoukkojen läpi Duomon kupeeseen. Siellä minulle keitettiin vahvaa kahvia, jonka kyytipoikana oli luksukselta tuntuvaa lämmintä maitoa. Hapanjuureen leivottua kuohkeaa vehnäleipää, avokaado-kaalisalaattia ja kuorittuja, kardemummaisia sitruslohkoja. Jääpaloja appelsiinimehussa.

Sunnuntaina tapasin ihastuttavaa, nauravaa ystävää, jonka kanssa poljimme heti aamusta Sant'Ambrogioon. Siellä on kahvila, josta hän aina kertoo - sen suussasulavista capuccinoista, sillä niissäkin on suuria eroja, sen pehmeistä, kuohkeista cornettoista, joissa ei ole äklönmakeaa suklaavaahtoa tai pistaasikreemiä, vaan kirpsakkaa omenahilloketta. Juuri sellaista siellä olikin. Taikinassa maistui sitruuna, omenahillokkeessa omena.

Päivät ovat hieman pidenneet. Vartin yli viisi alkavassa joogassa ei olekaan pimeää, vaan aurinko valaisee ja lämmittää huonetta ainakin ensimmäisten kymmenien minuuttejen aikana. Jos lähdemme pyöräillen kotiin viideltä, on kaikkialla kuuman kultaista ja loppumatkasta taivas on himmentynyt violetin sävyihin. Joinakin aamuina ylämäessä on huurteista, toisina alamäessä vastaleikattua ruohoa. Täkäläinen kevät on aluillaan, eikä se voi tulla tarpeeksi nopeasti.

Pyöräilimme asuntonäyttöön lounastauolla. Tuntuu hassulta etsiä kotia puoleksi vuodeksi tai lyhyemmäksi ajaksi. Varsinkin, kun sitä seuraavat kuukaudet näyttäytyvät haparina toiveina, häilyväisinä mahdollisuuksina ja mahdottomuuksina ja värittyvät vain heikosti. Mikään ei ole varmaa, kaikki on epävarmaa. On vain tämä kahvihetki, tämän lounastauko, nämä kuukaudet, tuleva palaute tekstistä, joka ei koskaan ole valmista ja loputtoman monta avointa kuukautta, joiden toteutumiseen en voi mitenkään enää vaikuttaa.

Lähileipomon myyjä antaa meille maistiaiseksi friteerattuja riisipalluroita, myy 125 grammaa sadan hinnalla ja vuorottelee englannin ja italian välillä, vaikka osaisimme italiaksikin, jos hän vähän hidastaisi vauhtia. Suosikkipizzerian myyjä kävelee ohitsemme, me kotimatkallamme ja hän työmatkallaan, moikaten. Sanoin joskus, että se on tavoitteeni, se, että juuri siellä pizzeriassa minut tunnistettaisiin. Siellä, missä on paras pohja, aina hyvät täytteet, ei liian märkä keskusta ja talon tulista öljyä, johon monesti niin tylsät reunapalat voi kostuttaa.

Minua elävöittää harva asia, kuten laskevan auringon värit jo vihertävissä lehdissä ja ajatukset tulevaisuudesta, jossa tunnen osaavani ja pystyväni. Tulkoon se tulevaisuus pian.