sunnuntai 18. toukokuuta 2014

OLEN TÄNÄ KEVÄÄNÄ JA MAHDOLLISESTI KOKO ELÄMÄNI AIKANA KAHDESTI

Kahdesti olen itkenyt mekon perään. Kahdesti ovat mekkoasiani järjestyneet (saa kutsua juhliin). Muita järjestyneitä asioita viimeaikoina ovat olleet kenkäasia (ei tarvinnut tyytyä vähempään kuin täydellisiin), pääsykoelukemisasia (tai vähän sinne päin, sillälailla sopivasti), parantumisasia (vähän sellanen olo että eiköhän nyt oo löhöilty tarpeeks ja rauta huutelee mun nimeä salilta asti), sitruunankasvatusasia (seitsemän taimenta tähän asti) ja ylioppilasasia (ihan kiva että sekin on nyt ohi).

Lukio ei oo ollu mun elämän parasta aikaa, mutta sinne lähtiessä en ollu läheskään aikuinen ja sieltä lähtiessä olen, noh, ainakin vähän lähempänä. Paras anti on ollut itsetuntemuksen saralla, sekä kourallinen ystäviä. Todistuksesta tuskin muistan muutaman vuoden päästä paljoa, lukuunottamatta sitä yhtä, sensorin kymmenellä pisteellä alentamaa, arvosanaa. 

Viimeisen viikon aikana olen ollut innostunein villiyrteistä, ruisleivästä ja jäätelöstä, joista kahta jälkimmäistä olen syönyt todella keljuun oloon asti.

Huoneeni on täynnä kuolleita oksia ja eläviä kasveja, enimmäkseen mehikasveja ja kaktuksia, mutta joukkoon kuuluu myös yksi lehtevä huonekasvi, ihmepuu. Isovanhempani ovat saapuneet Yhdysvalloista asti kunnostamaan pihamaatamme ja puutarhaamme, ja voi olla, että se kukkii täydellä teholla juhlissani. Toivoa sopii.

Juhliini saapuu yllättävä sekoitus tärkeitä ihmisiä elämäni varrelta, muttei tämänhetkisen tiedon mukaan yhtäkään ystävää. Olemme kuitenkin suunnitelleet maailman ihanimmat kattaukset ja oletan, että itku poistuu kurkustani kutittelemasta vähintäänkin juhlapäivän ajaksi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti