torstai 9. lokakuuta 2014

KÄVIPÄ ÄITINI KERRAN JA PARI MUUTA HETKEÄ

Äiti tuli viikonlopuksi. Edeltävä viikko oli yllätyksellisyydessään iloinen, viikonloppua seuranneet päivät ennekuulumattoman raskaat.


Minulla on puhelimessa pilvin pimein pilvikuvia. Täällä kaupunki hiljenee öisin, muttei vaivu uneen koskaan ja pilvet järjestäytyvät muodostelmiksi mielialastaan riippuen.
Hifistelen kahveja ja löysin sellaisen kotoisan kolon, jossa voin sitä tehdä sydäntä ruokkivassa atmosfäärissä.

Äiti on ihmisistä mitä parhain. Mä sain olla ja tuntea ja olla ja nauraa ja itkin kun äiti lähti. En muista koska oisin viimeks sitä ennen tirauttanu, vaikka aikoinaan se oli aika päivittäistä. Toiset itkut tuli muutama päivä sitten, kun alkoi tuntua, että liian moni raskas huoli söi mua sisältäpäin. Jospas se tästä taas lähtis liikkeelle. Eilen mulla oli yks kivoimmista tähänastisista illoista. Jokapuolella on kivoja ihmisiä.
Onkin aika vaikeeta muuttaa sekä pois kotoa että uuteen maahan. Kivaa, mutta vaikeeta. Vaikeeta olla liian lähellä ja liian kaukana ja liian nuori ja liian vähän ja liian paljon ja liikaa tunteita. Tai liian vähän ruokaa jääkaapissa illan päätteeks tai liian vähän jaksamista johonki tiskaamiseen.


Täällä alkoi syksy muutama päivä ennen äitin saapumista. Selverin edessä olevat puut sulautuvat keltaiseen seinään ja punaisiin kirjaimiin ja minulla on aina liian kiire bussiin ehtiäkseni niitä kyllin ihastelemaan. Tämän syksyn aikana yksi tärkeimmistä asioista, aivan erilaisessa mittakaavassa kuin ennen, on ollut posti. Ihanimmista ystävistäni eräs lähetteli mitä herkullisimpia yksityiskohtia matkastaan Euroopan halki, äiti ja pikkuveljistäni pienempi ovat lähetelleet pieniä elämänsulostuttajia paketeissa ja kaksi elämässäni merkityksellistä ystävää lähettivät myös yhden kauneimmista postikorteista reililtään. Postini löydän ulko-oven viereiseltä pöydältä. Tunnistan omani yleensä jo kaukaa.

Kun äiti saapui, oli muutamaa viimeistä päivää kylmempi tuuli, mutta silti rapsakka ja raikas syksysää. Söimme herkullisimpia täytettyjä kesäkurpitsoja tulisen tofun kera, jälkkäriksi avokaadokookosmoussea taatelisydämellä sataman edustalla, penkillä. Taksi hurautti meidät myöhässä hassujen saunojen ja viileiden altaiden spaahan. Tapamme mukaan söimme hotellin valkoisissa lakanoissa tulista intialaista ja nauroimme ja välihuomiona vain tahdon mainita, että rakastan äitiäni aivan yhtä paljon kuin ennenkin. Viimeksi söimme intialaisen yöateriamme Jyväskylässä. Siellä sai aikoinaan ainakin rautatieasemalta hyvää intialaista. Tuolloin söimme juustoa pinaattikastikkeessa ja jotakin muuta ja samosaseita. Tällä kertaa herkuttelimme kasviksilla kikhernetaikinassa ja perunacurrya ja daalia ja kaikki oli tulista ja lämmintä ja ihanaa. Söin loput yöpalaksi ja mahassa tuntui mausteisen lämpimältä vielä seuraavana aamuna.



































Söimme paljon ihanaa ja erityisesti ihanaa oli suklaakakku myöskin sängyssä, koska sellainen vain on mukavaa. Viikonlopussa ei kuitenkaan suinkaan ihaninta ollut mikään suuhunpantava. Oli ihaninta kertoa ne asiat, joista ei tule puhelimessa puhuttua tai whatsapissa mainittua. Oli ihaninta kuunnella toisen tuhinaa korvan vieressä ennen nukahtamista ja saada kiukkuilla ja olla vähän vähemmän kypsä ja vähemmän vahva ja vähemmän itsenäinen kuin aina muulloin.
Äiti toi parasta mysliä ja se on yhtä koukuttavaa kuin muistinkin. Tai koukuttavampaa. Syön juuri päivän viidettä kulhollista. Löysin myös Oatlya Rimistä.
Äitin lähtöön liittyvien itkujen ja alkuviikon hermoilujen lisäksi viikkoon on kuulunut virkkaamista, makean, mehukkaan omppuhillon keittelyä (rappukäytävään jätetyistä ilmaisista ompuista), asuntonäyttöjä, kirppislöytöjä ja tortillailta kumpuilevassa naurussa. Tärkeitä näpyteltyjä keskusteluja, koulutöiden palauttamista ja Julin ilmoitus saapumisesta ensi viikolla (voi, miten kutkuttaa, voi, miten mä siitä ystävästä pidän).






























en voi käsittää, että tässä vain kotikulmillani keikistelen


on okei olla tietämättään tyyliään, silloin ei tarvitse olla millekään tyylille uskollinen: tässä iloitsen uusista pökistä, joissa pylly näyttää ihan erityisen hyvältä ja joissa oon ihan hupsu ja ei-mihinkään-muotiin-sopiva ja oikein hyvä juuri näin







































tämä sormus on kivoin kaikista, koska se on niin hulvaton ja kimaltava ja hassu ja saa minut iloiseksi ja se on äitiltä ja sopii myös ihan mihin tahansa

PS. Pakko sanoa, että tehokkaan tietokoneenkäytön proffa ei hyväksyisi tämän postauksen formatointia mutta ei huolta EN MINÄKÄÄN teen vain kuten tehtävä on näissä olosuhteissa

2 kommenttia:

  1. Voi Kerttuli! Iso lämmin syyshalaus sinne, tuttuja fiiliksiä noi, mitä kuvailit tuossa postauksen alussa. Mutta niistä selviää, varmasti.

    Muista, että oot aivan ihana! Mulla on ikävä sua, ehkäpä joskus pöllähdän sinne visiitille :-) jos huolit mut :-D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hihi! Ihana Larissa! Kaikesta selviää!
      Säkin oot niin viehättävä otus. Huolin sut ihan koska vaan!! Ois ilo ja kunnia saada sut tänne pöllähdysvisiitille <3 Hali!

      Poista