tiistai 25. marraskuuta 2014

ETSI MARRASKUISIA SÄVYJÄ

 varjojen langetessa / anivarhaiseen aamutuimaan 
(en ole aina varma kuvaako sana aamutuima minua vai aikaa)

leipoessa eväitä pitkille luennoille / auringon aikaan

sunnuntai 23. marraskuuta 2014

PIMEISIIN ÖIHIN

Joitakin viikkoja sitten heräsin siihen tietoisuuteen, että filmifestivaalit ovat alkamassa ja että minä tosiaan tarvitsen lippuja. Vaikka usein miellän itseni enemmänkin pysähtyneen kuvataiteen ja kirjoitetun taiteen ystäväksi, pidän myös toisinaan elokuvista jollakin syvällä tasolla. Siellä, missä pitäminen oikeasti lasketaan. Filmi mahdollistaa jotakin, mitä muu taide ainakaan minulle ei. Se tuntuu erilaiselta ja jossakin toisaalla minussa, paikassa, jossa muu taide ei osaa. Jos luulet, etteivät elokuvat ole sinulle, tee näin: katso trailereita ja valitse sellainen, joka sytyttää sinussa jotakin. Valitse paras mahdollinen paikka elokuvateatterista ja mene yksin. Pue mukavimmat mahdolliset vaatteet äläkä ota evästä. Mene ajoissa ja ole ensimmäinen salissa, jotta ehdit tarkkailla muita saliin saapuvia. Anna puhelimesi olla saliin astumisesta lähtien. Naura ääneen jos naurattaa tai itke jos itkettää. Istu paikallasi lopputeksteihin ja salin tyhjentymiseen asti ja salli itsellesi aikaa elokuvan pohtimiseen myös sen loputtua. Piditkö siitä? Miksi pidit tai et pitänyt? Ja miljoona muuta kysymystä itsellesi.

Koska en halua unohtaa ja koska sain itsekin vihjeitä osasta näistä ja suosituksia tuleville viikoille. Ainakin mikäli maltan olla ostamatta lippua vielä johonkin näytökseen ennen kuin laivailen kiitospäiväksi kotiin (vähän vielä koen kutsua elokuvateatterin hämyisään tunnelmaan).

Menin väsyneenä puoli kymmenen aikaan katsomaan tätä melkein kolmen tunnin teosta. Lähdin kävellen kotiin täynnä uutta virtaa. Ajattelin tätä koko kävelymatkani kotiin ja ensimmäinen ajatus herättyäni liittyi tähän. Hyvällä tavalla. Jos jotakin elokuvaa kuvailisin aidoksi ja elämänmakuiseksi niin tätä. Henkilöistä yksikään ei ollut liian kaunis, ei muovinen tai stereotypioihin vangittu, ihmissuhteista mikään liian yksinkertainen tai helppo. Minua kosketti eniten kasvukipujen rehellisyys, elämisen kömpelyys, ihmisten vajaavuus ja senkin kaiken keskellä oleva maailman mielettömyys.
Kirjoitin itselleni muistiin jo aiemmin, ettei tämä elokuva yrittänyt liikaa, ei hienostellut eikä koristellut, vaan piti asiat mittasuhteissaan ja onnistui. Täysin. Kaikessa.

En oo ihan varma siitä, miks ostin tähän elokuvaan lipun. Ehkä kaipasin jotain kevyttä muiden valintojen vastapainoksi. Sitä tämä ainakin oli. Helppo. Mut ihan hauska. Kahden ja puolen euron arvoinen. Mua harmitti, ettei tää yltäny syvemmälle, kurotellut pidemmälle ja ollut jotenkin enemmän, mutta samalla tuntuu, ettei sen ollut tarkoituskaan tai tarvinnut. Oli tässä ripaus jotakin taikaa, tässä oli joitakin kohtauksia, jotka vei mut takaisin lukion toisen luokan syksyyn. Samanaikaisesti jaksoi ärsyttää satunnainen lauluun purskahtaminen.
En suoranaisesti aio tätä suositella, mutta sen verran haluan antaa kiitosta, että tässä oli kaunista (vaatteita, näyttelijöitä, valoa, ystävyyttä, elämän hämmennystä, nuoruutta, toivoa).

En tiedä, miksen ole nähnyt Slummien miljonääriä. Tässä on kuulemma samaa. En osaa ottaa siihen kantaa, mutta Trash ainakin piti otteessaan ja pysäytti. Vaikka tämä toisaalta tuntuikin hetkittäin hieman teennäiseltä ja aika mahdottomalta, jäi minulle päällimmäisiksi mieleen parhaat palat, eivätkä huonot puolet olleet niin merkittäviä, että olisin halunnut niihin takertua. Elokuvan aikana purin hammasta, pidätin henkeä ja vaikka osin tämä olikin ennalta-arvattava, ei niitä arvattavuuksia ehtinyt jännittäessä liikaa pohtia. Trash tarttui yhteiskunnallisiin ongelmakohtiin, mutta myös johonkin inhimilliseen minussa.
Ensimmäisten kolmen elokuvan jälkeen eniten pyörittelin päässäni Trashia ja Boyhoodia, joista Boyhoodia tahattomammin ja tätä tietoisemmin, mutta silti usein.

Siinä missä Trash haksahti kajoamaan liialliseen ennakoitavuuteen ja epäuskottavuuteen, tuntui Starred up todelta. Boyhood maistui elämältä siltä pohjalta, mitä itse elämästä tiedän, mutta Starred up valaisi jotakin aivan muuta. Tunsin epätoivoa ja toivoa, myötätuntoa ja myötähäpeää ja lähdin teatterista tuntien edelleen hirveästi. Trash tarttui yhteiskunnallisiin ongelmiin paljon läpinäkyvämmin, Starred up vuorostaan salakavalammalla otteella. Se jännitti ja säväytti aikaisempia enemmän. Loppua kohden havahduin avaamaan käsiä puristuksesta vasta, kun sormet alkoivat kramppaamaan. Saan edelleen kylmiä väreitä. Vaikka joku minulle vastikään totesi, että vankila on aina vankila, en tahdo uskoa, että se on aina sama asia. En myöskään tahdo, että se on tätä.

Ajankohtainen. Yllättävä. Monitasoinen. Hämmentävä. Kaikkea tätä ja muutakin. Tässä elokuvassa kulki vieretysten monta tarinaa, monta kipua, monta kysymystä, jotka kaikki toisaalta kulminoituivat yhteen lopussa, mutta jotka edelleen jäivät auki. Ystäväni Thea katsoi tämän myös, emmekä kumpikaan tunteneet osaavamme keskustella tästä heti. Tänäänkin vielä juttelimme siitä, kuinka kysyvä ja osin epävarma olo tästä meillä edelleen oli. Ei kuitenkaan negatiivisella tavalla niin.
Sanoisin myös, että 52 Tuesdays on rohkea ja herättelevä. En tiedä, osaisivatko esimerkiksi isovanhempani suhtautua tähän ollenkaan ja tiedän, että aihe on täysin tuntematon myös monelle omanikäiselleni. Uskon, että tämä on vasta alkua ja että tämä elokuva tulee olemaan merkittävässä roolissa keskustelunherättäjänä. Tai sitten ei, sillä en löytänyt tätä esimerkiksi finnkinon tulevasta ohjelmistosta ollenkaan. Ehkä sekin kertoo jotain.

“Whiplash” takes us to the edge of creative expression and then it sails right off, into the place where the monsters are.
Yritin löytää tähän jonkun muun kirjoittamaa mahdollisimman istuvaa kuvausta, sillä tuntuu, etteivät omat sanani vielä oikein riitä. Whiplash veti täysin omaan maailmaansa, se oli sähköinen, kuumeinen ja välillä unohdin hengittää. Nauroin myös useammin, kuin missään ylempänä mainituista elokuvista yhteensä. Jotakin näin kauniilla tavalla raadollista, äärirajoilla kulkevaa ja palavaa näkee harvoin.

tiistai 18. marraskuuta 2014

TEE AIKAA ONNELLISUUDELLE

Oon käyny yksin elokuvissa täysissä saleissa, kantanu kaksin käsin sylissä kymmenen luomumunan kennoa keskustasta kotiin, muuttanut viidenteen kerrokseen taloon, jossa valot syttyvät rappukäytävään vasta noin hapuilevan kolmannen rapun kohdalla, pukeutunu haalareihin ja sadeviittoihin ja talventuoksuiseen toppatakkiin ja syöny iltapalaks vegaanijätskiä luomukanelilla. 

Joskus on vaan pakko irrottautua elämän todellisuudesta ja hetken aikaa vain tuottaa itselleen onnea. Toppatakin hupussa on kuljettava kuin laput silmillä ja oikeasti pysähdyttävä kuikuilemaan liikkeiden ikkunoista sisään. Italialaisen kahvilan ikkunasta saattaa kuikuilla pappa takaisin. Leffateatterin hämyssä on ihanaa istuskella ja sykähtyä ilman, että sitä tarvitsee jakaa. Yöllä kotiin kävellessä saa fiilistellä. Kirpparikierroksen jälkeen voi vaikka pysähtyä ostamaan eilisen luomuspelttipullan puoleen hintaan, istua penkille tuijottelemaan ohi käveleviä ihmisiä ja upottaa hampaansa kanelin tuoksuiseen pumpuliin. 

Kun kasvaa irti ympäristöstään ja tarveemmin osaksi elämäänsä, ei haittaa kulkea ensimmäisenä käsiin sattuneissa tai muuten vain vähän kokeilumielisissä asuyhdistelmissä. Hilpeyttä saa löytää kämppikseltä saaduista pikkuriikkisistä pitsipöksyistä, joissa voi vaikka tanssia kasvispiirakkaa leipoessa. Ja sen kasvispiirakan saa ilolla syödä kokonaan iltaruoaksi yksin keittiön pöydän ääressä, nauttien. Naurun lähteistä on pidettävä kiinni ja sitä nauratusta saa syöttää suuremmaksi väkinäisinkin keinoin - nauraminen lisää hyvinvointia. 

Sain ihanimmat vieraat viikonlopuksi, oman perheeni tänne kylään. Kävimme pulikoimassa, äidin kanssa intialaisella viini-illallisella, poikien kanssa hamppareilla ja isän kanssa kakulla, koko perhe yhdessä viidennen kerroksen kodissani ja äiti toi minulle sangollisen suolaisen makeaa, pähkinäistä ja rusinaista granolaa. 

Pian pääsen kotiin kiitospäivän viettoon, mutta siihenastiset päiväni ovat niin täynnä, etten ehdi hetkiä laskea. 

torstai 13. marraskuuta 2014

SYÖN ONNEKSI

Onneksi löysin korealaista. 
 Illalla vielä kimchiä asuntolahuoneessa yökkäreissä paistettujen vihannesten ja kananmunien kanssa. Ryppysessä neuleessa. Aitoa elämää. Arkea. Hyvää.

tiistai 11. marraskuuta 2014

HATTUJA, HAALAREITA, HIUSKIEHKUROITA JA HUULIPUNAA


Tällä viikolla (viimeiset kaksi päivää) olen viihtynyt vaatteissani. Huomennakin ajattelin. Huulipunakin on iloista ja kiharat elementissään sadesäässä. 
Tänään päällä Humanan kaikki-tuotteet-kolme-euroa-päiviltä löytynyt haalari. 
Kävin aamuluennon jälkeen kahvilla juomassa vastapaahdettuja papuja ja syömässä minua varten keitettyä kanelipuuroa. En tiiä voiko brainstormingia oikeasti suomentaa mutta siellä ajatusmyrkyilin kysymyksiä ja näkemyksiä liittyen aiheeseen ihmisen itsekkyys (Hobbes) versus ihmisen luontainen poliittisuus mikä jollain tasolla on yhtä kuin ihmisen luontainen sosiaalisuus (Aristotle). Olin siellä niin pitkään, että sain papu-chorizokeittoa iltaruoaksi ja iltahalin lähtiessä ja myöhästyin bussista niin sopivasti, että ehdin bussipysäkillä soittaa äitille. KIVAA!
Nyt istun asuntolaluolassa isän vanhassa paidassa ja taustalla pyörivät TED-talksit aiheesta all kinds of minds ja suunnittelen iltapalan syömistä. Ajattelen erityisesti ruisleipää avokaadolla, tomaatilla, cheddarilla, suolalla ja pippurilla. Ehkä mausteista kauramaitoa kaveriksi. 
Nyt menen kiireesti kirjoittamaan muistiin hajanaisia mahdollisuuksia liittyen autismin linkkiin filosofian esseen aiheeseeni. MAAILMA ON TÄYNNÄ HIRVEÄSTI AJATELTAVAA JA OPITTAVAA

PS. Haluan myös pinaattia iltapalaleipiin!!

maanantai 10. marraskuuta 2014

KIITOLLISUUKSIA

1. Alakerran postipöydälle ilmestyi mulle yllätyksenä piristysposti Larissalta
2. Löysin kirpparilta pitkään etsinnässä olleen hatun - vähän myöhässä sääolosuhteisiin nähden, mutta eiköhän se päähän keväälläkin mahdu
3. Sain iltapalan jälkkäriksi taateleita
4. Kämppiksen kanssa voi puhua ihan mistä vaan ja se on niin hulvatonta, että monena iltana makaan sängyssä nauramassa mahanaurua puoliunessa
5. Aamulla laitoin kivaa huulipunaa

sunnuntai 9. marraskuuta 2014

MARRASKUU ALKOI


Viimeiseen viikkoon on kuulunut monituisia kirpparireissuja (ei yksikään noin viidestäkymmenestä farkkuparista ollut hyvä), elokuva oman koulun teatterissa (Ma ei tule tagasi - yllätyin oikein siitä, kuinka koskettava se oli) ja toinen leffateattetissa (en pitänyt Furysta), aamutreenejä (neljä kertaa viikossa silloinkin kun ennen treeniä tuntuu ettei maistu, koska perillä kuitenkin maistuu ja sen avulla pysyn järjissäni), ystävien kanssa ruokaa (kivoimpien saksalaistyttöjen kanssa kurpitsa-punajuuripastaa ja omenapaistosta jätskillä, Hannan luona parsakaalikeittoa ja kurpitsakakkua), Thanksgiving menun suunnittelua (cornbread stuffingia, paahdettuja pottuja, karpaloa, gravya, kalkkunaa, kurpitsapiirakkaa ja muuta ihanaa) ja odotusta. Mulla on niin kivoja ja kiireisiä viikkoja tiedossa. Olen jo ehtinyt murehtia sitä, kuinka nopeasti tämä joulua edeltävä aika tuleekaan hujahtamaan ohi. 

perjantai 7. marraskuuta 2014

MILLOIN

Milloin minusta tuli tuo kaupunki-ikkunoiden heijastuksissa ohi vilahtava nainen, liehuvaa takinhelmaa, pehmeitä ja pyöreitä piirteitä ja hapsottavia hiuskiehkuroita?
Milloin kasvoni kulminoituivat aikusempiin mittoihin, aloin viihtymään itsessäni ja rupesin viilettämään tällaista tahtia päivistä toisiin?

Tänään ostin luomumunia, taateleita ja enemmän elokuvalippuja kuin kuluneen vuoden aikana yhteensä. Söin intialaisen ruoan himoon peruna- ja kuminansiemenpaneerdaalia syksyllä tehdyn raparperi-minttuchutneyn kanssa, enkä osaa päättää syödäkkö aamupalaksi cheddaria vai emmentaalia. Valvon liian myöhään ja ihmettelen maailman salaperäisyyksiä ja oman kasvuni mysteeriä. Aikuisuus on edelleenkin niin jännittävää, itsenäisyys kutkuttavaa ja kumpikin samanaikaisesti suurenmoinen soppa. Olisipa joku käskemässä nukkumaan.

Parasta kuitenkin on juuri se, että saan ostaa jääkaappiin kolmea juustoa kerralla ja syödä ne kaikki itse. Jos haluan syödä pastaa kolmesti päivässä voin niin tehdä ja silloin, kun huvittaa juoda aamupalaksi suklaakauramaitoa saan tehdä niinkin. Voin myös kasvaa itsenäisemmäksi ja tulla enemmän itsekseni, päättää isosti ja pysähtyä näkemään, kuinka pitkälle olen päässyt.

Ei kai kukaan koskaan täysin ole nähnyt sitä, mitä tulee olemaan vuosien kuluttua, missä, milloin ja kenen kanssa. Olen päivittäin hämmästynyt, kuin toinen ihminen ja silti muuttumaton, sama, kuin vuosi, kaksi tai kolme sellaista sitten.

Kolme vuotta sitten en tiennyt edes joutuvani lähtemään Turusta - kuinka erilaista elämä olisikaan voinut olla. Kaksi vuotta sitten surin ikävää, välimatkaa rakkaimpiin ystäviin, söin lohduksi muussattua banaania ja join kamomillateetä. Silloin oli hyvä olla äidin huomassa, äiti täytti mun puolesta tiskikoneen ja antoi viimeisen suklaan, luin tämän blogistani. Vuosi sitten tunsin itseni aivan tyhjäksi ja elämä tuntui jatkuvalta rutiinilta tai sellaisien suorittamiselta. Ei kai siitäkään kauaa oikeasti ole, mutta tuntuu hullulta ajatella, että sieltä olen tullut tähän. Monesti pohdin, kuinka paljon tunnen kasvaneeni näin vuoden sisällä ja samassa joudun katsomaan koko elämääni ja huomaamaan, ettei ole ollut vaihetta, joka ei olisi kasvattanut. Eikö se olekin omalla tavallaan elämän määritelmä - kasvaminen?

sunnuntai 2. marraskuuta 2014

VOIPUNEEN SUNNUNTAI-ILTA

Olen poikki, uupunut, vihdoin työni loppuun tehnyt. Uintisuunnitelmista luopunut, veluurihousuissa, vihdoin vapaa tutkimaan, lukemaan, olemaan. 


Tässä suosituksia sunnuntai-iltaan tai alkavaan viikkoon.
koska en osannut valita vain muutamaa (Dominique Christinan ja Denice Frohmanin voima ja lujuus vetoaa minuun, mutta tunnen ja ymmärrän sanoinkuvaamattoman paljon myös useista muista)

Nyt menen paistamaan kikhernefarinatoja ja paahtamaan rosmariinipottuja ja murentamaan fetaa! Menen myös lukemaan kirjaa!