sunnuntai 23. marraskuuta 2014

PIMEISIIN ÖIHIN

Joitakin viikkoja sitten heräsin siihen tietoisuuteen, että filmifestivaalit ovat alkamassa ja että minä tosiaan tarvitsen lippuja. Vaikka usein miellän itseni enemmänkin pysähtyneen kuvataiteen ja kirjoitetun taiteen ystäväksi, pidän myös toisinaan elokuvista jollakin syvällä tasolla. Siellä, missä pitäminen oikeasti lasketaan. Filmi mahdollistaa jotakin, mitä muu taide ainakaan minulle ei. Se tuntuu erilaiselta ja jossakin toisaalla minussa, paikassa, jossa muu taide ei osaa. Jos luulet, etteivät elokuvat ole sinulle, tee näin: katso trailereita ja valitse sellainen, joka sytyttää sinussa jotakin. Valitse paras mahdollinen paikka elokuvateatterista ja mene yksin. Pue mukavimmat mahdolliset vaatteet äläkä ota evästä. Mene ajoissa ja ole ensimmäinen salissa, jotta ehdit tarkkailla muita saliin saapuvia. Anna puhelimesi olla saliin astumisesta lähtien. Naura ääneen jos naurattaa tai itke jos itkettää. Istu paikallasi lopputeksteihin ja salin tyhjentymiseen asti ja salli itsellesi aikaa elokuvan pohtimiseen myös sen loputtua. Piditkö siitä? Miksi pidit tai et pitänyt? Ja miljoona muuta kysymystä itsellesi.

Koska en halua unohtaa ja koska sain itsekin vihjeitä osasta näistä ja suosituksia tuleville viikoille. Ainakin mikäli maltan olla ostamatta lippua vielä johonkin näytökseen ennen kuin laivailen kiitospäiväksi kotiin (vähän vielä koen kutsua elokuvateatterin hämyisään tunnelmaan).

Menin väsyneenä puoli kymmenen aikaan katsomaan tätä melkein kolmen tunnin teosta. Lähdin kävellen kotiin täynnä uutta virtaa. Ajattelin tätä koko kävelymatkani kotiin ja ensimmäinen ajatus herättyäni liittyi tähän. Hyvällä tavalla. Jos jotakin elokuvaa kuvailisin aidoksi ja elämänmakuiseksi niin tätä. Henkilöistä yksikään ei ollut liian kaunis, ei muovinen tai stereotypioihin vangittu, ihmissuhteista mikään liian yksinkertainen tai helppo. Minua kosketti eniten kasvukipujen rehellisyys, elämisen kömpelyys, ihmisten vajaavuus ja senkin kaiken keskellä oleva maailman mielettömyys.
Kirjoitin itselleni muistiin jo aiemmin, ettei tämä elokuva yrittänyt liikaa, ei hienostellut eikä koristellut, vaan piti asiat mittasuhteissaan ja onnistui. Täysin. Kaikessa.

En oo ihan varma siitä, miks ostin tähän elokuvaan lipun. Ehkä kaipasin jotain kevyttä muiden valintojen vastapainoksi. Sitä tämä ainakin oli. Helppo. Mut ihan hauska. Kahden ja puolen euron arvoinen. Mua harmitti, ettei tää yltäny syvemmälle, kurotellut pidemmälle ja ollut jotenkin enemmän, mutta samalla tuntuu, ettei sen ollut tarkoituskaan tai tarvinnut. Oli tässä ripaus jotakin taikaa, tässä oli joitakin kohtauksia, jotka vei mut takaisin lukion toisen luokan syksyyn. Samanaikaisesti jaksoi ärsyttää satunnainen lauluun purskahtaminen.
En suoranaisesti aio tätä suositella, mutta sen verran haluan antaa kiitosta, että tässä oli kaunista (vaatteita, näyttelijöitä, valoa, ystävyyttä, elämän hämmennystä, nuoruutta, toivoa).

En tiedä, miksen ole nähnyt Slummien miljonääriä. Tässä on kuulemma samaa. En osaa ottaa siihen kantaa, mutta Trash ainakin piti otteessaan ja pysäytti. Vaikka tämä toisaalta tuntuikin hetkittäin hieman teennäiseltä ja aika mahdottomalta, jäi minulle päällimmäisiksi mieleen parhaat palat, eivätkä huonot puolet olleet niin merkittäviä, että olisin halunnut niihin takertua. Elokuvan aikana purin hammasta, pidätin henkeä ja vaikka osin tämä olikin ennalta-arvattava, ei niitä arvattavuuksia ehtinyt jännittäessä liikaa pohtia. Trash tarttui yhteiskunnallisiin ongelmakohtiin, mutta myös johonkin inhimilliseen minussa.
Ensimmäisten kolmen elokuvan jälkeen eniten pyörittelin päässäni Trashia ja Boyhoodia, joista Boyhoodia tahattomammin ja tätä tietoisemmin, mutta silti usein.

Siinä missä Trash haksahti kajoamaan liialliseen ennakoitavuuteen ja epäuskottavuuteen, tuntui Starred up todelta. Boyhood maistui elämältä siltä pohjalta, mitä itse elämästä tiedän, mutta Starred up valaisi jotakin aivan muuta. Tunsin epätoivoa ja toivoa, myötätuntoa ja myötähäpeää ja lähdin teatterista tuntien edelleen hirveästi. Trash tarttui yhteiskunnallisiin ongelmiin paljon läpinäkyvämmin, Starred up vuorostaan salakavalammalla otteella. Se jännitti ja säväytti aikaisempia enemmän. Loppua kohden havahduin avaamaan käsiä puristuksesta vasta, kun sormet alkoivat kramppaamaan. Saan edelleen kylmiä väreitä. Vaikka joku minulle vastikään totesi, että vankila on aina vankila, en tahdo uskoa, että se on aina sama asia. En myöskään tahdo, että se on tätä.

Ajankohtainen. Yllättävä. Monitasoinen. Hämmentävä. Kaikkea tätä ja muutakin. Tässä elokuvassa kulki vieretysten monta tarinaa, monta kipua, monta kysymystä, jotka kaikki toisaalta kulminoituivat yhteen lopussa, mutta jotka edelleen jäivät auki. Ystäväni Thea katsoi tämän myös, emmekä kumpikaan tunteneet osaavamme keskustella tästä heti. Tänäänkin vielä juttelimme siitä, kuinka kysyvä ja osin epävarma olo tästä meillä edelleen oli. Ei kuitenkaan negatiivisella tavalla niin.
Sanoisin myös, että 52 Tuesdays on rohkea ja herättelevä. En tiedä, osaisivatko esimerkiksi isovanhempani suhtautua tähän ollenkaan ja tiedän, että aihe on täysin tuntematon myös monelle omanikäiselleni. Uskon, että tämä on vasta alkua ja että tämä elokuva tulee olemaan merkittävässä roolissa keskustelunherättäjänä. Tai sitten ei, sillä en löytänyt tätä esimerkiksi finnkinon tulevasta ohjelmistosta ollenkaan. Ehkä sekin kertoo jotain.

“Whiplash” takes us to the edge of creative expression and then it sails right off, into the place where the monsters are.
Yritin löytää tähän jonkun muun kirjoittamaa mahdollisimman istuvaa kuvausta, sillä tuntuu, etteivät omat sanani vielä oikein riitä. Whiplash veti täysin omaan maailmaansa, se oli sähköinen, kuumeinen ja välillä unohdin hengittää. Nauroin myös useammin, kuin missään ylempänä mainituista elokuvista yhteensä. Jotakin näin kauniilla tavalla raadollista, äärirajoilla kulkevaa ja palavaa näkee harvoin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti