torstai 19. maaliskuuta 2015

NAUTISKELEMISESTA

Nautiskeleminen on olemassaolon parhaita puolia. Se on rentoutumista, ihastelua, rauhoittumista, vaalimista, hyväilyä ja aikailua. Se on äidin sanoin jalo taito. Se on vaikeaa, se vaatii harjoittelua. Uskon, että se on meihin sisäänrakennettua, mutta tehokkaasti sukupolvien vaihtumisen tahtiin yhteiskunnan tukahduttamaa. On nykyajan ihanne olla jatkuvasti tehokas, antaa kaikessa kaikkensa, yllettyä korkeammalle ja korkeammalle ja ennalta määriteltyyn, tietynnäköiseen ideaaliin. Yhteiskunnassa nautiskelun muita tappajia ovat sosiaalinen media, stressi ja kiire. Kauhea kehä, koska irtaantuakseen pitäisi pysähtyä ja pakottautua rentoutumaan. Eli nautiskelemaan. Mutta se on tehty vaikeaksi. Siitä meinaa joskus nousta huono omatunto, herätä riittämättömyys. Se karkoittaa ne, jotka ovat vasta nautiskelemisenopettelutaipaleensa alussa. 

Olen luontaisesti nautiskelija, mutta myös kiihkoilija. Kiihkoilu, pakonomainen tarve tehdä ja saavuttaa ja onnistua, antaa kaikkensa, ei sekään tee nautiskelusta helppoa. Kaikki pysähtyminen arjen askareista ei ole nautiskelua eikä rentouttavaa. Minä en saa mitään siitä, että makaan päivän sängyssä tietokoneella. Se ei lisää onnellisuuttani, lataa voimavarojani, saa minua hengittämään kiitollisuutta. Olen vakaasti sitä mieltä, että rentoutuakseen ja oikeasti nautiskellakseen on pystyttävä irtaantumaan sosiaalisesta mediasta hetken ajaksi.

Olen harjoitellut nautiskelua tämän vuoden aikana. Olen myös voinut aivan uskomattoman paljon paremmin kuin vuosiin. En tiedä kumpi johtuu kummasta, sillä ymmärrän senkin, että nautiskelu on helpompaa, kun voi hyvin. Minulla on tietty nautiskelurutiini, jota harjoitan, mutta lisään sekaan sekä spontaaneja että suunniteltuja nautiskeluja. Rutiiniin kuuluu herätä aamulla sen verran ajoissa, että ehdin pukea villasukat ja villapaidan, avata ikkunan, syödä aamupalaa rauhassa, kuunnella lintuja, seurata auringonnousua, lukea hetken ja kirjoitella sekä kiitollisuuslistaa että tajunnanvirtaa. 

Nautiskelu on kierre. Kun aloittaa jostain ja taitoaan kartuttaa, löytää iloa ja nautintoa pitkin päivää. Välillä nautiskelen siitä, että saan istua omissa ajatuksissani kokonaisen ratikkamatkan kouluun, toisinaan siitä, että kävelen aamuhälyssä ja seuraan ihmisvilinää. Joskus hyräilen, se tuntuu hyvältä. Minulle nautintoa on ihana ruoka ja sen kiireetön syöminen, podcastin kuuntelu kokatessa, postikortin piirtäminen ja postittaminen, äitin kanssa puhelimessa puhuminen, spontaani pysähtyminen kaupassa kotimatkalla, torireissua varten pyhitetty aamupäivä, huulten punaaminen, pilates olohuoneen lattialla, treenaaminen ikkunoista siivilöityvässä aamuauringossa. Minun nautintoani lisää sen kuvaaminen. Mutta netin on oltava pois päältä. 

Nautiskella voi yksin tai jonkun kanssa. Nautiskelu on hetkessä elämistä. Nautiskelu on elämästä kaiken irti ottamista. Nautiskelu näyttää kaikille erilaiselta. Nautiskelu johtaa onnellisuuden lisääntymiseen, voimaantumiseen, itsensä löytämiseen ja taitoon tarttua hetkeen. Nautiskelu on itsensä rakastamista.

Olen oppinut paljon itseni rakastamisesta ja kerron nyt vain tämän: se ei aina kumpua itsestään sisältäpäin, vaan sitä täytyy harjoittaa itseään kohtaan kaikilla rakkauden kielillä (silloinkin, kun oma pää ei kerro, että olet sen veroinen). Rakasta itseäsi sanoilla, anna itsellesi aikaa, rakasta fyysisesti, tee itsellesi pieniä palveluksia ja joskus suo itsellesi pieni lahja.  

Tänään minä nautiskelin (meinasin kirjoittaa että "vähän" mutta oikeasti nautiskelin hyvin paljon) ihanimman kahvilan pihalla. Tämä paikka muistuttaa minua Turun muinoin suljetusta Mansikkapaikasta, jossa kävin äitin kanssa aina viulutuntini jälkeen. Ne hetket ovat olleet merkittävimpiä ja arvokkaimpia. Siellä soi aina klassinen musiikki, kakut olivat huokeita ja mustaherukkamehu aina juuri sellaista kuin kuuluukin. Sohvat olivat kuohkeita, tyynyt muhkeita ja tunnelma hurmaava. 

Join kahvin (kahvi on minun nautiskelujuomani) ja söin chilisuklaakonvehdin. Nautiskelussa minulle laatu korvaa määrän. Katselin tirppoja, hymyilin auringolle ja iloitsin siitä, että huulilla oli kaunein puna (ja herkullista suklaata). Tässä paikassa rakastan vanhaa kaupunkia melkein eniten. Oli kiireetöntä. Huoletonta. Lähetin äitille viestin. Kävelin kiertotietä kotiin ja tunsin itseni kullanarvoiseksi.
  
 Elämisen ilo ei tyhjästä synny, joten joskus sille on annettava syy.

6 kommenttia: