perjantai 13. maaliskuuta 2015

TÄNÄÄNKIN PAISTOI AURINKO

maaliskuun puoliväli 2012

Jos voisin, antaisin sydämelleni siivet. Vaikka en tohtisi sen pois lentävänkään, onhan sydämeni kotini ja kotini sydämeni. Mieluiten pysyisin. Paikallani en kuitenkaan. Maailma odottaa minua, missä, sitä en tiedä.
Jos sydämeni saisi siivet, lähtisikö se lentoon?
Irti en uskalla päästää. En tiedä osaisinko jos uskaltaisin. Rohkeutta se ainakin vaatisi.
Ihmeelliseen maailmaan oon hukkunut. Pääni sisään. On täällä kaunistakin. Jos vain saisin kartan.

Joskus musta tuntuu että jokaisella silmän räpäyksellä on elämää isompi merkitys. Tallennan kuvia elämästä ja maailmasta, mielikuvia. Ehkä jonain päivänä saan ne paperille. Sydämentykytykset tuntuu kummalta. Yhtenä yönä kuuntelin niitä. Välissä aina ihmettelin, mihin mun sydän katosi. Sitten aina sen löysin. Näin unta sateenvarjosta, jolla voi sydäntä suojella. Sellaisen uskon tarvitsevani vielä joskus.
Lumet sulaa. En koskaan saa nukkua auringonpaisteeseen asti. Mun pää on täynnä musiikkia. Jospa olisin soitin. En vielä osaa maalata nuotteja. Haluaisin huuliharpun. Voiko siihen purkaa pelkoja?

maaliskuun puoliväli 2013

Ois niin paljon asiaa. Haluaisin kertoa, kuinka mun viikon paras hetki on ku meiän olkkarista perjantai-iltasin kuuluu huutonaurua, siitä, kuinka mun hiukset on kasvanu ja kuinka oon kattonu TED-talkseja ja muita videoita youtubesta. Ja haluaisin kertoa siitä miten oon miettiny paljon mun tulevaisuutta. Siitäkin mä haluaisin kertoa, kuinka ihanat joulu- ja hiihtolomat mulla oli. Siitä, kuinka väsyny oon niitten jäljiltä. Kuin raskasta on palata tänne. Haluaisin kertoa jokasesta mun ystävästä. Haluaisin kertoa kirjoista ja musiikista ja sanoista, joita kerään muistiin rakkailta, joilla saan valettua itteeni uskoo ja luottamusta siihen, et oon ihan hyvä. Että riitän ja että on ihmisiä, jotka tykkää musta tälläsena. Niinäki päivinä ku tuntuu, et en jaksa olla tääl enää hetkeekää. Haluaisin kertoa, kuinka hyvä olo urheilusta ja terveellisestä syömisestä tulee. Ja siitä, kuinka paljon rakastan herkkuja. Haluaisin kertoa sotkuista mun elämässä, kuten mun huoneesta, tai pienistä iloista, kuten rauhallisista aamupaloista ja aurinkoisista koulumatkoista.
Mutta mun suuta kuivaa eikä oikeita sanoja löydy.

Aamusin, kun herätys soi ennen seitsemää, on aurinko jo nousemassa. Iltapäivisin, kun neljän jälkeen kävelen kotiin, paistaa se edelleen. Nään taivaan, kun makaan sängyssä ja katon taivaalle, ja aamusin se on persikkainen, lämmin, ihana. Koulun jälkeen voin kellahtaa mun matolle lepäämään aurinkoruutuun.

Mua hymyilyttää kivat viestit kesken päivää, pisamat, hyvät hiuspäivät, uudet vaatteet, kiharat.
Ja mun huone on siisti ja sängyn vieressä mulla on kasa luettavia kirjoja ja sain korjattua mun lemppareimman kaulakorun. Mulla on uusia tavotteita ja toiveita ja ajan kanssa kasvanu kyllästyminen tähän paikkaan. Sen kanssa käsikädessä kulkeva tottumus mun arkeen ja elämään täällä, ikuinen päivien laskuri sydämessä. Päiviä viikonloppuihin, ystäviin.

maaliskuun puoliväli 2014

En oo koskaan oikein osannu sanoa, oonko enemmän introvertti vai ekstrovertti. Kai se on jotenkin aina ollut tilannekohtaista, olosuhteista riippuvaa ja osittain jopa vaihtelevaa. Lukuloman alussa olin helpottunut, että mulla oli niin paljon aikaa yksin. Nyt tuntuu, että se on hetkittäin aika syövyttävää, koska pitkien yksin vietettyjen päivien jälkeen oon niin pahantuulinen, etten osaa oikein olla muiden ihmisten kanssa. Että ehkä se ei ookkaan ihan ideaalia just nyt, täällä ja tällä tavalla, siis se yksinolo. 

Ajattelematta lipsautin tässä eräänä päivänä, että mä vaan elän ateriasta ateriaan. Tultiin siihen tulokseen, että enemmän sekin on hetkessä elämistä, kuin että eläis vaan perjantaista perjantaihin. Mä kuitenkin syön monta kertaa päivässä. Mut nyt kun oon tarkemmin miettiny, on mulla tollasia muitakin etappeja, joiden väliä tunnun elävän. Kirjotuksista kirjotuksiin, treenistä treeniin, nukkumaanmenoajasta seuraavaan.

Odotan niin monia asioita. Kevättä (mulle tullu ekat pisamat ja ekalla aurinkoisella aamulenkillä käyty), täydellisen ylppärimekon saapumista, ylioppilasjuhlia, kesälomaa, ens syksyä. Pitkällä tähtäimellä mulla on tosi toiveikas olo ja tulevaisuuden suhteen odottava mieli. 

Ensimmäistä kertaa mulla on sellanen kokonaisvaltainen itestä tykkääminen päällä. Vaikka en mä siitä tykkää, että oon ollu niin ailahtelevainen, surullinen ja turhautunut elämään ja kaikkiin ympärilläoleviin ihmisiin, niin ylipäätään mä kuitenkin tykkään olla mä. Se on hyvä tunne.

Pienet, ihanat hetket voi tehdä ihmeitä. Pitkä kävely auringossa, rauhallinen aamupala sängyssä, täydellisten muffinsien leipominen, mascarponekulhon nuoleminen puhtaaksi, kehonhuoltotunti heti aamusta, ylioppilaskokeen palauttaminen hyvillä mielin, ruokakauppareissut äidin kanssa, saunat yksin keskellä viikkoa. Ehkä näihin pieniin hetkiin lukeutuu myös yllätyspostin saaminen, viestin saaminen sellaiselta ystävältä, jonka kanssa ei oo ollu pitkään aikaan tekemisissä ja sen johdosta liian pitkään valvominen hyvien keskusteluiden merkeissä, papparaisen kehu bussissa ("siä oot nätti tyttö!") ja salilla vieraan onnittelut tuloksien näkymisen johdosta.

maaliskuun puoliväli 2015

Enää ei tee mieli puhallella pelkoja huuliharppuihin, en varmaankaan mene niistä nurin ja ne mahtuvat kyllä sisuksiini. Sydämeni on saanut siivet ja tiedän, mihin maailma minua kutsuu. Kyllä, sydämeni lähti lentoon. Yllättäen se ei pääse minusta, vaan vetää minua jatkuvasti ylemmäs, korkeammalle, kauemmas, eteenpäin. Enkä ole enää hukkunut itseeni, en oman pääni sisään, vaikka sielläkin mielelläni vierailen vielä joskus. On niin paljon muuta elämää, johon hukuttautua, mutta päänikin vetää puoleensa enemmän kuin muinoin. Se ei enää ole täynnä musiikkia. Sen sijaan sieltä löytyy tarkkailua, kauneudelle herkkiä hoksottimia, seesteisyyttä ja kaikkea hyvin, hyvin monimutkaista.

Saan nukkua auringonpaisteeseen asti, mutta kuka siihen saakka tahtoisi nukkua? Kauneinta on herätä auringonnousuun ja olla paisteeseen mennessä ulkona.

Tänään suuta ei kuivaa, vaan rauhan täyttämistä aamupalahetkistä ja elämän sotkuista, kuten mun huoneesta, löytyy sanoja sanottavaksi. Kaikelle on aikansa ja paikkansa. Kuten tämä, josta löytyy usko omaan hyvyyteen. Siihen ei vaadita muiden sanoja, joilla sitä valaa. Tästä paikasta löytyy myös sänky, josta voi rakastaa taivaan sävyjä, säteitä, hehkua. Tämä paikka on eri, mutta taivas on sama. Erilainen, muuttuva ja sama. Kuten elämänikin, iäti vaihtuva, kutkuttava ja tottelematon. Tähän elämään ei totuta.

Tiedän nyt, etten vuosi sitten tiennyt, mitä itsensä hyväksyminen ja rakastaminen oikeasti on. Ehkä en tiedä, mitä muuta se vielä voi olla, mutta juuri nyt tuntuu, etten paljoa siihenkään enää kaipaa. Voin hyvin. Tuntuu vaivattomalta olla hetkessä. Tuntuu hupaisalta, että niin kovasti odotin aivan toisenlaista elämää, että silti olen tässä nyt ja että näin on hyvä. Pienet, ihanat hetket tekevät ihmeitä, mutta niin tekevät suuretkin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti