tiistai 14. huhtikuuta 2015

LEIPÄ

Syön viittä leipää (sanan varsinaista merkitystä kuvaavaa leipää): jälkiuuniruisleipää, näkkileipää, äitin uunituoreita sämpylöitä (myös omiani joskus), ravintolan alkupalaleipää (oli se melkein mitä tahansa, mieluiten lämmintä) ja nyttemmin juureen tehtyä leipää.

Useimmiten vain voin ja juuston kanssa (Emmental, Gouda, Polar mieluiten), myös avokaadon, kananmunan, hummuksen ja joskus tonnikalasalaatin tai jonkin vastaavan majoneesipohjaisen kanssa. Ja joskus French toastina.

Leivän syöminen on rehellistä hommaa, mutta leipominen vielä aidompaa, raaempaa, alkuperäisempää ja kauniimpaa. Minulle se on elämistä. Puolivahingossa sanoin kerran, että olen onnellisin metsässä tai kädet taikinassa. Ei se ihan niin mene. Metsä on yksiselitteisempi, kädet taikinassa kuvaa ehkä yleisemmin keittiökokemustani. Mutta ruoanlaitto ei aina ole terapiaa - leipää taas teen vain tietyssä mielentilassa ja se täyttää aina tietyn kaipuun. Se on vaativampaa kuin sellainen kokkailu, jota harrastan päivittäin. Se harjoittaa minussa lihasta, jota en muuten repäise itsessäni käyttöön. Tarkkaavaisuutta, huomaavaisuutta, auktoriteetille alistumista. On nimittäin niin, että leivän leipomisessa olen riippuvainen muista. En osaa vielä. Nöyrtyä enkä leipoa leipää.
Silti - sitkostuva taikina kämmenien alla. Se saa minut henkiin. Vaivata voi silmät kiinni. Kädetkin näkevät.
Silti - en voi hallita kaikkea. Luonto pyörii ilmankin minua. Olen osa prosessia, en sen mestari. Kunnia ei ole minun.


Tänään tein tälläiset. Parhaani tähän mennessä. Syön ilolla. Syön ja kiitän tästä leivästä, jonka leivoin, mutta en. Ensin tulee rouske, rapeat reunat poskien iholla, kurinalainen työskentely hampaiden osalta. On keskityttävä jokaiseen suupalaan. Seuraa pehmeys, täyteläinen ja vahva. Hieman hapanta kielellä, makeaa ja hivenen suolaista. Ohran kulma hiipii suloisen vehnän läpi. Tämä. Tämä on leipää. Ilman kainostelua, hienostelematta. Ei minulla ole mitään välineitä. Vain juuri, kulho ja nämä kädet tämä sydän, avoimet sitkolle, nöyryydelle ja kaikelle, minkä ne voivat leipoen löytää.


4 kommenttia:

  1. Jo on kauniit leivät! Ihana oodi leipomiselle, pitäisi itsekin muistaa se kauneus ja terapeuttisuus joskus eikä vain läiskiä kiireessä sämpylöitä pellille. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Saara! Joskus pitää läiskiä, joskus ei. Se on tasapainoa se.

      Poista
  2. Näyttääpä hyviltä! Täytyisi joskus itsekin jaksaa tehdä omaa leipää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei täydy, mutta saa. Joskus saa tehdä, jos jaksaa. Joskus saa silloinkin, kun ei jaksaisi ja siitä se jaksaminen löytyykin, hih
      Se, että kommentoit, merkitsee paljon, Saana! Kiitos ja ihaninta päivää sulle!

      Poista