torstai 21. toukokuuta 2015

TÄLLAINEN PÄIVÄ

Eilen tein lukuvuoden viimeisen tenttini (hyvin meni). 
Tällöin olin juuri lähdössä, nyt juuri palaamassa. Kymmenen kuukautta. Mieletöntä. Kymmenen kuukautta mielettömyyttä.
Ja tänään lepäsin.

Vuorokauden vaihtuessa lojuin sohvalla kämppisystävän kanssa katsomassa Parks and Recreationia (noin viidettä peräkkäistä jaksoa) ("yks viel"). Heräsin harmaaseen valoon kasvoilla, valuin sägystä, petasin sen ja sitten taas sotkin, sillä halusin pakata päiväpeiton ja koristetyynyt (me muutetaan, mut ei todellakaan pois Tallinnasta). Oon Tallinnassa jättäny sängyn petaamatta ainoastaan sairastaessa. Ken oiskaan vuos sitten uskonut. En voinu listata kiitollisuuksia enkä kirjottaa tajunnanvirtaa (aamurutiini uudesta vuodesta lähtien), koska en löytäny kynää. Että sellanen aamu. Vähän laulahdin ja tanssahdin ja lakkasin varpaankynnet.
Vastasin yöllä toiselta puolelta maapalloa lähetettyyn kysymykseen siitä miksi valvoin niin myöhään ja siitä, katsoinko maratonina Netflixiä. Osuipa oikeaan.

Söin aamupalaa sängyssä. Ostin pari viikkoa sitten Prisma-reissulla paljon kookosmaitoa, koska lisäaineeton on siellä halvempaa. Tajusin, että sen saa käyttää mihin vaan, kunhan käyttää. Niinpä kaadoin sitä hirssipuuron päälle. Taatelitkin piti syödä loppuun. Suli suussa se aamupala ja ajattelin haluavani huomenna samaa. Kuuntelin samalla pari podcastia. 
Makoilin aika pitkään. En tykkää vaan olla, ellei se oleminen ole vaikka liikkuvaa tai luonnossa. Mutta tänään taas testasin ja hetken se tuntu ihan vapauttavalta. Katoin vähän youtube-videoita. Tajusin olevani jo ihan pihalla niistä kuvioista, eikä enää kiinnostanu. Lopetin ja viikkasin vaatteet matkalaukkuun. Oikeesti tarviin niitä vielä viikon. 
Kävin ulkona lusikoimassa yrttiruukkuihin multaa ja istutin Keilasta tuomani kasvin alut. Napsasin omasta porraskäytävästä kaksi pientä mehikasvia. Ajattelin sitä, kuinka hupsu olen, kun kuskaan kaiken muun lisäksi tällaisia ensi viikolla Suomeen.
Söin lounasta. Sain viikonloppuna 20 luomumunaa Pärnusta kuljetettuna ja edellispäivänä ostin tummaa ciabattaa, pienjuustolan savustettua juustoa, luomutomaattia. Söin niitä kaikkia. Oon palannu vehnään, sitä saa syödä aina kun huvittaa. Käytännössä aina silloin tällöin tekee mieli. Esimerkiksi tota leipää.
Sit en enää jaksanu vaan oleilla ni kävin kynäostoksilla ja postittamassa pari suklaata. Ihanaa liimata postimerkkejä. Ihanaa kävellä. Aurinko tuli esiin. Seurasin yhtä lintua, samanlaista ku eilen. En taaskaan saanu hyvää kuvaa, en siitä, enkä sen nokassa heiluvasta madosta. Kampaamossa tanssahteli tyylikäs herrasmies.
Kävellessä ajattelin sitä, kuinka vaarallinen ihminen on yhteiskunnalle (yksilöille ja muille tahoille) kun kokee olevansa tarpeeksi, kun kelpaa itselleen, kun se, mitä itsellään jo on, riittää. Ymmärrättekö mitä ajan takaa? Että sellainen ajatus tälle päivälle.
Kotona kokeilin viikonloppuna kotiutettua vintage-ihanuutta ja tunsin, etten voi olla kuin prinsessa, kun minulle on tällainen suotu. Se istui edelleen kuin se olisi minua varten tehty, tajusin, että pikkuinen pussukka sopi siihen ja ihastelin sitä, ettei kimalletta voi olla liikaa.
Söin jämiä: kermasta palsternakka-kukkakaalikeittoa, kikherneitä ja ituja. Istuin takaisin sohvalle. Nyt kirjoitan tämän. En tiedä vielä, miten päivääni tästä jatkan. Käyn varmaan kirjoittamassa ne kiitollisuudet, joitka eilen aamua varten päähäni säilöin, ja jotka kävellessä kertyi puhelimen muistioon. Päätän, menenkö salille nyt vai aamulla. Syön käsityöjogurttia, tyrniä ja luomuhunajaa. Varmaan maalaan. Ehkä menen ajoissa nukkumaan.

tiistai 19. toukokuuta 2015

SYDÄNYSTÄVYYS

Sydänystävyys syntyy niin, että avaat sydämesi ja päästät ystäviä sisään. Se voi läikähtää hetkessä tai kuroutua puroina sielusta pulppuavaan sydämeen. On niin hyvää olla ystävä. On hyvää keikkua toisen veneessä hetki. On hyvää, että toinen muistaa, miten sanoa suomeksi rakastavansa ja surra sitä, ettei tiedä milloin seuraavaksi näkee ja helähtää ilosta, kun muistelee ja tietää, että kaikkialla on pala sydäntä ja vieläkin se pumppaa vahvana tuossa noin, rintakehässä.
Noissa kasvoissa minä riemastun ja ystävyys ja sydämet ovat niin monimuotoisia, että toisaalla on naljailua ja kiusoittelua, naurua kutkutusta hupsutusta, muualla herkkyyttä, turvaa, suloisuutta, pysähtymistä. Sydänystävyys on niin hyvää niin hyvää niin hyvää en halua sen loppuvan elämästäni koskaan
(viikon sisään mahtuneet, luokseni saapuneet, tässä)

Äiti on rakkaudessaan luja, järkkymätön, vankkumaton ja ikuinen, täynnä toivoa, viisautta, lämpöä, rohkeutta ja rohkaisua. Se, että joku voi tuntea, kuten äiti minut, ja silti nähdä minussa niin paljon, minkä vuoksi olla horjumaton, ostaa vintage-mekkoja, kutkutella leuan alta ja olla puhelimen ääressä aina kun minulle sopii - se on sydämen liikkeelle sykäyttävää ystävyyttä

Aina tavoitettavissa, tarpeen tullen läsnä ja luotettavissa, pysyvää, kiireetöntä, korvaamaton Susa ja ystävyys, joka on pysynyt kahden muutonkin läpi, nähnyt minut ja elämäni ja edelleenkin aina vaan pysynyt

 Yhteys ja yllätys, pyrskähtävää, pyrähdys, pirskahteleva pöläys, viilettänyt viikko ja vipeltäviä, kiireessä jaettuja mahanauruja, sydämestä toiveita ja elämän tarkoitusta. Henkäys virtaa ja sysäys, syvä kiitollisuus ja riipaiseva välimatka

KEVÄÄN KIIREHDYS

valoa kaikkialla, juoksen sen perässä
 kiirehdin valosta toiseen, musiikkia raitiovaunussa, maalia seinillä
junalla sadepäivänä, kaunis Keila, ihanan ystävän kokkailut, kainalo, kukkiva kikatus
 olen muikea, mairea, mehevää naurua mahassa
pimeälläkin väriloistoa

tiistai 12. toukokuuta 2015

KUKKIVA

En tiedä onko hymy hiipinyt näin vuolaasti ennen tätä kevättä
Onko hunajaa valunut huulilta
Onko sydän tykyttänyt oodia
 Sielussa virtaa vehreää


 Olen onnellinen niin, että pulppuaa

torstai 7. toukokuuta 2015

TÄSSÄ

The Journey

One day you finally knew
what you had to do, and began,
though the voices around you
kept shouting
their bad advice --
though the whole house
began to tremble
and you felt the old tug
at your ankles.
"Mend my life!"
each voice cried.
But you didn't stop.
You knew what you had to do,
though the wind pried
with its stiff fingers
at the very foundations,
though their melancholy
was terrible.
It was already late
enough, and a wild night,
and the road full of fallen
branches and stones.
But little by little,
as you left their voices behind,
the stars began to burn
through the sheets of clouds,
and there was a new voice
which you slowly
recognized as your own,
that kept you company
as you strode deeper and deeper
into the world,
determined to do
the only thing you could do --
determined to save
the only life you could save.”

― Mary Oliver