torstai 30. heinäkuuta 2015

HEINÄKUUSSA

Hän pitelee rytmejä käsissään ja minulla on mustikkaa sormissa ja persikkaista kynsilakkaa

tiistai 28. heinäkuuta 2015

OIKEIN LÄHELLÄ

Levottomista sormista valuu pestäessä pinkkiä vaahtoa
Mustia ja pyöreitä,
livahtavat varpujen läpi mättäälle, sammal huokaisee ne sisäänsä

On, mitä ihmetellä
Ei edes tarvitse katsoa kaukaa
Voin mennä aivan lähellekin nähdäkseni, miten paljon on
Näen sen ihan tästä näin, läheltä

Täällä myös kummastuttaa, oikein lähellä
Varsinkin
Täällä

Huokaisen sen sisälleni

maanantai 27. heinäkuuta 2015

SOLMUJA

Jännitys niin, että kalisee
värisee
tärisee

Eikä ole edes kylmä, vaan oikeastaan aika lämmin
pilvipeitteestä huolimatta

Ollapa aina avoimin ikkunoin
tuulevin verhoin
ropisevin
hetkin

Yhtä sykkyrää sisällä
Jossain aivan uudessa on
on vaikeaa
ja justiinsa hyvää

Totisesti

torstai 23. heinäkuuta 2015

RETKIEN HETKIÄ

Tässä ensimmäiset, kun en kaikkia saanut vielä kasaan, niin niitä hetkiä vaan on kertynyt

 Tallinnassa sadetta / aurinkoa / sadetta
 retki koti-ikkunan ilmoille / pihatien sumuun / puutarhan yrttikätköille
 bussimatkalla / bussissa raakakakulla / bussipysäkillä
 juhliin / syömään / toisten terassille
 koiravahtina siis terapiaa / kirpputorikierroksella rakkaiden kanssa / salimatkan aarteita
 kävelyllä / toisella / jos kolmannellakin
 Käsmu / suo / Tallinna
kaunein valo Tallinnassa / myös aamupalassa / ja seinällä

tiistai 21. heinäkuuta 2015

PALA

Moi lähetäänkö pyöräilemään
Joo nähään laiturilla vartin päästä

KESÄKUNTO

On niin monta kerrottavaa tällaisen tauon jälkeen, mutta kun ei ole avannut konetta useaan viikkoon ja on siirrettävä satoja kuvia puhelimesta ja mustikat kutsuvat metsään ja aurinko ulso telmimään ja vasta iltayöllä istuu alas kirjoittamaan, on vaikeinta päättää mistä aloittaa. Niin nyt tästä, kun sen avaaminen tuntuu puhdistavalta, tulevissa viesteissä muutama muu tärkeä kesätarina.

Minulla on kaksi oikein suurta kipukohtaa elämässä, joita kumpaakin työstän aivan tietoisesti ja tietentahtoen. Ystävyydet ja suhde omaan itseeni eivät kumpikaan kai ole mitään sen erikoisempia haasteita, mutta niin surullisia mielestäni, sillä ne ovat niin lähellä, puhuvat päivittäisellä tasolla erilaisia asioita, pureutuvat erilaisiin ajatuuksiin ja toimintamalleihin. Haen jotakin mutkatonta ja aitoa molempiin asioihin, haluaisin olla ja olla ystävä ilman, että se olisi tuskastuttavaa ja haastavaa ja kipeää. Jospa saisin pahimmat mutkat suoriksi enkä itkisi kirveleviä pisaroita aivan niin usein, silloin kai eläisin täydempää elämää ja voisin pitää juhlat, tai ainakin keskustella sellaisista ilman karvasta kurkkua ja kielelle nousevaa kitkerää.

Viimeiset pari viikkoa ovat olleet uudenlaisia, tuoreita, mitä olemiseeni tulee. Ota tämä seuraava pätkä miten ikinä haluatkaan, en koeta väittää, että minulla olisi täydellistä vastausta, sillä ei tämä muuten olisi suurimpia taisteluitani. On kuitenkin niin, että kun puhut tuskistasi suhteessa omaan kroppaasi ja etsit niihin syitä ja puhut päässä toistuvia syytöksiä vastaan ja rakastat vielä päälle ja nautit siitä mitä saat ilolla ja liikoja suunnittelematta syödä ja liikut kuin välittäisit omasta ruumiistasi ja kiitokseksi siitä, että se kantaa sinua ja samasta syystä lepäät ja laiskottelet niin saatat huomata, että kaikki riittää. Ei ole tarvetta näyttää siltä, mitä joskus aiemmin näytit tai miltä toivoisit näyttäväsi, kun voit näyttää siltä, mitä oletkin, eli vapaalta sellaisista kahleista. Voit näyttää siltä, että voit hyvin, että nautit ja olet kiitollinen siitä, mitä sinulla on ja mitä olet ja mitä se mahdollistaa. Ja sitä elämäsi voi olla. On etuoikeutettu ongelma kokea paineita omasta ulkonäöstä, kun kaikki on jo annettu ja jopa sellaiselle on tilaa ajatuksissa.

Tämä malli siitä, millaisena olisin onnellisin ja viehättävin on myyty minulle niin monella tasolla ja melkein itkettää, miten ovia myynnille ja bisnekselle avataan repimällä auki minun riittämättömyyttäni ja siksi sen on loputtava. Minä en halua mitään osaa kaloreista tai uusimmista dieeteistä tai siitä liikuntamuodosta, joka polttaa rasvaa tehokkaimmin tai siitä vaatteesta, joka hoikentaa, en mistään

Vuosi sitten olin juuri laihtunut alle kymmenessä kuukaudessa melkein kaksikymmentä kiloa. Tiesin aina millaisia lukemia söin ja miten olisi liikuttava päästäkseni ultimaattisiin tuloksiin. On aika hankala tasapainotella kevyttä vartta ja suuria painoja päässä pyöriviä vaakalukemia ja kalorinumeroita vastaan. On vaikea ylläpitää kroppaa, joka ei saa tarpeeksi ravintoa. On haastavaa haluta kokoajan lisää, antaa kaikkensa, olla ylpeä mutta tyytymätön ja kannatella niin monia numeroita numeroita numeroita
Silloin se tuntui paremmalta. Paremmalta, kuin vuotta edeltävä aika, jolloin en voinut lähteä tapahtumiin, kun olin nähnyt itsestäni kuvia, joissa näin jotain niin vastenmielistä, että oli turvallisempaa jäädä kotiin piiloon.

Syksyllä olin väsynyt. Olin joustanut kesällä, oli pakko saada kuukautiset takaisin, en halunnut popsia enää yhtäkään hormonikuuria. Kaikki oli pielessä, en voinut hyvin, tunsin itseni huonoksi ja lihavaksi enkä jaksanut treenata. Itketti jatkuvasti. Vannoin joka viikko aloittavani kesää edeltävän vaiheen uudestaan, silloin olin niin hieno. On niin helppo katsoa entiseen ja ajatella sen olleen parempaa. Tiedän, ettei sekään ollut hyvää vaihetta. Numerot pyörittivät elämääni ja minua. Suoriuduin niiden auktoriteetille alistumisessa paremmin kuin kukaan. Syksyllä tuotin pettymyksen niille. Siis itselleni, luulin, luulin totisesti, luulin
Oikeasti vain minulle pakotetuille paineille pettymystä, yrityksille, medialle

Jätin vaa'an. Jätin urheiluohjelmat ja kaiken liikkumisen, jonka suunnittelu tai toteuttaminen tuotti stressiä tai painetta tai ajatuksia poltetuista kaloreista. Kieltäydyin laskemasta kaloreita. Aika vaikeaa, jos tietää kuinka paljon on porkkana, avokaado, kananmuna, kaikki. Sain syödä toisenkin annoksen, jos mieli teki. Kävin jälkkärillä muuten vaan. Myöhemmin heitin pois vaatteita, jotka eivät enää mahtuneet. Lakkasin seuraamasta fitness-tilejä ja -blogeja. Valitsin välillä ratikan kävelemisen sijaan. Keskityin väkisin muuhun. Avasin joskus suuni, ensimmäistä kertaa, näytin, että olen itsevarma ja päässäni on silti ääni, joka huutaa kovempaa aina vaan
Voimani palasivat salitreeneihin (oikeastaan maastavetoni, penkkipunnerrukseni ja kyykkyni ovat kaikki vahvempia vuoden kevyemmän treenauksen ja holtittomamman syömisen jälkeen, kuin mitä ne olivat kurinalaisuuteni lopputuloksena), kuukautiskiertoni on säännöllinen, nautin ruoasta, ostan vaatteita, jotka imartelevat tätä kroppaa (tai ilostuttavat muuten vaan -  ne ovat minulle nyt, ei menneelle eikä väkisin tulevalle), pidän listaa kiitollisuuksista ja ajatuksia muualla kuin ruoassa ja syömisessä ja treenamisessa ja numerot ovat melkein hiljenneet.
Ääni on edelleen voimakas, sillä on kommentoitavaa kaikkeen tekemiseeni ja se haluaa minulle syyllisyyttä, häpeää, riittämättömyyttä mutta minä sanon sille: "hiljaa" ja luen kirjaa tai pompin trampalla tai syön vastauksena lisää kakkua tai tanssin vaikken kuulemma yhtään osaa tai jätän treenit väliin tai katson peilistä itseäni ja näen pelkkää hyvää (kun oikein kovasti päätän - kyllä se alkaa luonnistua mutkattomammin vielä)

Takerrun kommentteihin kuten ohimennen lausuttu "hyvät kurvit" ja päätän löytää juuri sen ja nauttia siitä ja jospa vielä onnistun pääsemään pisteeseen, jossa tuntuisi helpommalta olla vasta matkalla mukavuusalueeseen, mikä on niin paljon abstraktimpaa kuin jonkin tietyn mitattavan tuloksen hakeminen.

Tänä kesänä minun kesäkuntoni on rakkulainen, hyttysenpuremilla, palanutta ihoa, pisamia, päivettyneet olkapäät ja vallaton pehko, sillä sellaisessa kunnossa olen hyvin eläneenä

Siitä ystävyyskipuilusta en voi puhua vielä, mutta sanon sen, että tekee hyvää olla edes hetken hyvin pidettynä, rakastettuna, halattuna ja arvostettuna kaikessa kokonaisuudessaan ja kipuilunsa keskellä. Ystävyyden on tarkoitus kai antaa elämää keuhkoihin.