sunnuntai 1. marraskuuta 2015

OLEMISEN HALUAMISESTA


Tämä ajatus lähti taannoin liikkeelle minussa, enkä tiedä uskonko siihen aivan täydellisellä tavalla, mutta monessa mielessä kuitenkin niin teen. Vähän provosoidun, mutta samalla pääsen lähemmäksi raa'an olemukseni ydintä ja haluan jatkaa tätä ajatusta, vapauttaa tätä prosessia elämään vielä. Raakuus on muutenkin olemassa minussa nyt niin, että hakeudun sitä kohti.




On niin, että olen elämäni tiloissa juuri siinä kohtaa, missä haluankin olla. Jo pidemmän aikaa olen halunnut ja ollut haluamatta ja nyt ne kaksi asiaa lähestyvät toisiaan. Enkä siis oikeastaan usko, että se johtuu siitä, että olen päässyt sinne, mihin olen halunnut.



Olen halunnut sinne, mihin olen päässyt. Haluan juuri tämän. Sen, minkä saan.


Ja siksi mietinkin, että voiko näin elää. Toimisiko tämä elämässä näin?






Voiko olla. Onko mahdollista että päästäkseen haluamaansa paikkaan, ei reitti ole haluttuun paikkaan pääseminen, vaan olemisensa paikkaan haluaminen? Ettei haluttuun paikkaan pääsemisen seuraaminen johda siihen, että haluaa olla siellä, missä on? Enpä osaa oikein sanoittaa tätä, mutta kai tämän mietinnän ytimessä on ajatuksena se, että jos haluaa haluta olla elämässään juuri siinä, missä onkin, on vain opeteltava haluamaan olla juuri siellä missä on ja keskityttävä vähemmän haluamaan muualle. Ehkä onni onkin jo olemassa tässä, missä minäkin.



Eikä haluaminen siten voi olla pelkkää tunnetta, vaan joskus enemmän päätöstä, joka raivaa tietä tunteille. Eikä halu olla tässä ole aina juuri sitä itseään, vaan enemmänkin välillä haluttomuutta olla missään muualla.




Mutta jos elämä olisikin sitä, ettei oleminen olisi jatkuvaa muualle haluamisen tilaa, vaan oman tilansa haltuunottoa halulla, muuttuisiko elämä haluttavammaksi? Sillä jos osaisi aina kutoa iloa ja halua olla kussakin paikassa, jonne tulee johdetuksi tai johon sattumalta päätyy, eläisikö sitä täydemmin ja löytäisikö onnea varmemmin? Eikö olisikin upeaa uskaltaa haluta aina olla, voisiko se vapauttaa lähtemään, tulemaan, menemään, kun ei tarvisi koskaan pelätä, ettei pääsisi sinne, mihin haluaisi.



6 kommenttia:

  1. tää osui. tai niin, oon kelaillu aika samanlaisia juttuja nyt. tai että kuinka tärkeä ja vaikuttava asia on se, missä paikassa asuu ja minne arkensa rakentaa. oon jotenkin päässyt sellaisesta tietynlaisesta levottomuudesta eroon, että pitäisi koko ajan olla suunnittelemassa seuraavaa kohdetta, jonne lähteä ja silti tiedän, että aion vielä vaihtaa asuinpaikkaa monesti elämäni aikana. ja vaikka nyt tuntuu hyvältä olla just täällä, niin tiedän, että vähintään yhtä hyvää elämä voisi olla missä tahansa muuallakin. niin, ehkä on sellainen tietynlainen varmuus siitä, että koti ei ole staattinen ja pysyvä, fyysinen paikka vaan liikkuva ja muuttuva asia. tai ehkä mun koti on siinä liikkumisessa, liikkeessä, en tiedä. ja jotenkin on tehnyt rauhan sen asian kanssa, ehkä itsensä kanssa? asioita saa haluta ja haluja toteuttaa, mutta on hyvä myös tiedostaa, jos on hyvä olla siinä hetkessä ja paikassa, haluta sitä mitä jo on. se vapauttaa tilaa ja energiaa muille ajatuksille ja haluille. tässäpä joitain jäsentelemättömiä aamukolmen ajatuksia, heh.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, nää sanat lisää jotain vielä tähän mun ajatusleikkiin! Mulla se meneminen on aina kummunnu halusta lähteä pois sieltä, missä oon ollu, eikä se sit kuitenkaan oo ikinä ollu vastaus kaikkeen. Tai et ei se sellanen kodin paikka tuu automaattisesti siitä, et menee johonkin, missä näennäisesti on kaikki paremmin. Ja sit just toi, et se ei oo staattinen tai pysyvä! Ihan tosi totta. Vaikkei mikään tavallaan muuttuis, voi joku paikka lakata tuntumasta kodilta. En tiiä liittyykö se sit siihen, ettei itellä oo enää halua olla siellä? Tai siihen, et itellä ois halu olla jossain ihan muualla?

      Poista
    2. siis joo sama, ensin se lähteminen oli enemmän pakenemista ja sit sen jälkeen sen tajuamista, kuinka helppoa lähteminen ja uuteen asettuminen on. mut nyt ehkä jos/kun lähtee niin se on enemmän semmosta uteliaisuutta maailmaa kohtaan. tai olihan se sitä varmasti aiemminkin, mutta nyt ehkä sillä tavalla, ettei enää oo niin tarvetta juosta jotain karkuun. ainakaan itseään.

      Poista
    3. Joo, samaistun ehdottomasti tohon! Musta melkeenpä tuntuu, että lähtiessä mä juoksenki itteäni kohti, että oon saanu kiinni siitä miten paljon se antaa ja opettaa ja miten se lähtemisen tila avaa mua niin hyvässä ku pahassa.
      Mut toi uuteen asettumisen helppous, siihen en vielä ainakaan yhdy. Mulle se on tunnetasolla aina ihan hurjan vaativaa, ja siks toivoisinki tota et osaisin aina löytää itelleni sen halun olla siellä, minne milloinki lähtiessä päädyn, koska tunteet tulee mulla usein vähän myöhässä, enkä haluis sen takii ohittaa sitä haluamisen mahdollisuutta!

      Poista
    4. juosta itseään kohti, oi kyllä! ja siis joo, kyllähän uuteen asettuminen on aina haastavaa, mutta ehkä lähinnä tarkoitin sellaista tunnetta, että hitto, tästäkin selvisin. tai että jos etukäteen saattaa vähän kauhistella, että mitä jos kaikki onkin ihan kamalaa, en tutustu kehenkään kivaan ja on ihan hirveää mutta sitten sitä pikkuhiljaa löytää oman paikkansa siitä kokonaisuudesta ja arki alkaa muotoutua sellaisiksi uomiksi, joita pitkin on helppo lasketella menemään.

      Poista
    5. No joo, ihan totta! Tai sit lähtee ja tajuu et ei ihan kaikki käteen jääny ollukaan yhtä isoo pettymystä.

      Poista