tiistai 3. marraskuuta 2015

PELOTTOMUUDESTA

Tunsin itseni pelottomaksi, kun ostin jauhelihaa. Kun söin useamman suklaalevyllisen samalla istumalla. Kun luovuin vaa'asta.

Tunsin pelkuruutta kun kerroin vavisuttavia sanoja rakkaalle, kun tein itseni haavoittuvaiseksi, kun valitsin muiden odotusten vastaisesti.

Eikä pelottomuuttani seurannut pelkuruuden käsitys, vaikka mielestäni tuollainen säälittävä pelottomuus kumpuaa pelkuruudesta. Eikä pelkuruuttani seurannut pelottomuuden olo, vaikka mielestäni tuollaiset antaisivat aihetta siihen. Että uskaltaa tehdä silloinkin, kun voi sattua.

Enkä pidä tästä todellisuudesta - sysi sieluni on vinksahtanut muinoin, haparoiden haluan palauttaa sen paikoilleen, tuntea pelottomuutta, kun annan itsestäni ja kohtaan vaaroja. Tuntea pelkuruutta kun kömpelö suhteeni yhteiskunnan petollisuuteen haluaa ottaa vallan, myöntää miten pieni olen sen edessä. Tuntea pelkuruutta kun olen oikeasti alistettu, pelätä sitä miten mieltäni vääristetään, miten helppoa on antaa sen sanella minut.

Enkä väitä, etten olisi ylpeä silloin, kun teen vasten ihanteita, kun teen hyvää itselleni, annan armoa kropalleni. Mutta mielestäni pelottomuuteni on hukattu kun se menee tuohon, tuhlattua potentiaalia, menetettyä voimaa. Haluaisin olla peloton suurempien asioiden kanssa kasvotusten, pelätä vasta, kun on vaaroja. Keskittyä muuhun, olla olematta näin haastettu ruokapöydässä, ja olla levossa siinä, missä voin hyvin, ajatella ihan muuta.

Enkä kai edelleenkään halua mättää edes luomua jauhelihaa tai suklaata, mutta voi, jospa se ei ainakaan saisi minussa aivan vääristä lähtökohdista heräävää vahvojen tunteiden reaktiota aikaan. Että voispa vaan nauttia siitä, mikä on hyvää itelleen, maailmalleen, elämälleen, ja olla todella peloton niin hyvälle pohjalle tuetulla elämällään.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti