keskiviikko 16. marraskuuta 2016

JOS JOTAIN

Jos pitäisi kertoa yksi asia, jonka olen ottanut opittavakseni tänä syksynä, olisi se se, että voin luottaa ääneeni. En siihen, etteikö se joskus värisisi, enkä siihen, että se olisi aina aivan oikeassa, tai varma, mutta siihen, että se on kuulemisen arvoinen. Tämä oivallus ei syleile vain korvin kuultavaa ääntäni, vaan pätee myös siihen ääneeni, joka kätkee sisälläni itseensä kaikki tunnekokemukseni ja kokoaa ne yhteen tiedoksi siitä, mitä minun tulee tehdä, minkä tiedän todeksi, mikä on oikein. Tuota ääntä informoi tosielämä, tieto, kokemukseni, ja se, mitä sille maailmasta syötän. Vauhditan ääniympyrää näin, sillä juuri tuosta äänestä lähtöisin voin avata suuni ja luottaa siihen, mitä sanon. Olen ottanut ääneni tosissani niin suurissa asioissa tämän syksyn aikana, että joskus hieman vavisuttaa. Mutta palaan ympyrässä takaisin kumpaan suuntaan tahansa, huomaan, että äänet sisälläni ja suustani puhuttelevat toisiaan, kannattelevat toisiaan, ja ovat arvokkaita, ja kuulemisen arvoisia.

keskiviikko 26. lokakuuta 2016

HENKINEN ON FYYSISTÄ

Ei henkinen aina ole fyysistä, tai päinvastoin, mutta tiedekin kertoo, että esimerkiksi suoliston bakteerikanta vaikuttaa henkiseen hyvinvointiimme.
Minun kohdallani on myös totta se, että tunnen itseni fyysisesti terveemmäksi, kun olen käynyt puhumassa psykologille, kun olen nauranut kiharassa lattialla, kun olen saanut tarpeeksi omaa aikaani. Enkä edes tiedä onko fyysinen kosketus fyysistä, vaiko kuitenkin henkistä, koska monesti halausten puute tässä arjessa, jossa perhe ei ole jatkuvasti ympärilläni, kainalossani, sohvalla kyljetysten, käsissäni, suukottamassa, tuntuu puuttuvan hyvinvoinnistani molemmilla tahoilla.
Totuus on myös se, että mitä enemmän treenaan ja olen treenaamatta fyysistä treeniä salilla, sen enemmän tunnen molempien vaikutuksia henkisessä olemisessani.
Ei yhtä ilman toista, ei hyvässä eikä pahassa.

TÄÄLLÄ, JOSKUS


syön aamupalani aina sängyssä, samalla kun kirjoittelen listoja kiitollisuudesta ja virtaavia ajatuksia
paksua uunipannaria, erilaisista maidoista tehtyjä luomujugurtteja, Suomesta tuotua jälkiuuniruisleipää


 sängyssä iltapalojakin, kuten jätskiä, aika monesti 

 täällä, joskus
olen aina tulossa tai menossa
on kaaosta

 joskus, täällä
mietin, mitä olisi muualla


täällä, joskus
olen riittävä, kupliva, elän kevyttä elämää
ja aurinko

toisinaan, täällä
teen elämäni suurimpia päätöksiä
tai vain sellaisia, joissa päätään jättää salireissun välistä



täällä, joskus

on torakoita
nyrpeitä naapureita
ihan liian kylmä


tuntuu kodilta

perjantai 21. lokakuuta 2016

SELKOKIELTÄ

Istun monesti tietokoneeni ääreen tietäen, että nyt minulla on kirjoitettavaa. Kun alan kirjoittaa, tulee mieleeni aivan erilaiset sanat, kuin ne, joita olin yhdistellyt valmiiksi aikaisemmin. Tämä on sellainen aamu. Olin ajatellut, että kirjoitan jotakin hyvin selkokielistä elämästäni, ehkä osin siitä syystä, että kaikki muu täällä kirjoittamani tuntuu usein sotkuiselta, näyttää jonkinlaiselta hienostelulta, vaikka minuahan se on. Mutta juuri tässä istuskellessani peittooni kääriytyneenä, tuli minulle aivan toisenlaisia ajatuksia siitä, mitä tahtoisin saada naputeltua. Elämässäni tapahtuu liian suuria, salamyhkäisiä, selkokielellä jaettavaksi, enkä tunnetasolla ole kovinkaan yhtään laisinkaan selkokielinen. 

Siispä tässä muutama ajatus ajalta, jona selkokieli tuntuu etäiseltä:

Kuulemma ihminen on ikäänkuin murrosikäinen 25 vuoden iän tienoille asti, koska siihen saakka identiteetti on vielä niin vahvasti vasta muovautumassa. Tämä selittää minulle aika paljon maailmaa ja itseäni, vaikken suoranaisesti pidäkään siitä ajatuksesta, että tämäkään osa minusta tuskin tuntuu tasaiselta seuraavina neljänä vuotenakaan.

Jos haluaisi maksaa kahvista sen poimimiseen, prosessoimiseen, pakkaamiseen ja valmistamiseen menneen arvon verran, olisi seitsemänkin euroa kupillisesta ilmeisesti liian vähän. Tuskailen ihan mahdottomasti sen suhteen, että miten kuluttaisin, miten söisin, mitä, ja milloin. Tänä syksynä koetan tehdä enemmän paikallisilla juureksilla - perunaa, lanttua, punajuuria, palsternakkaa, sellerijuurta, ja nyt suosittelisin kaikille muillekin kurpitsoja, jotka ovat ihania, tuoreita, läheltä, herkullisia. Kahvin suhteen en osaa sanoa paljoa. 

Naisten sukupuolielinten silpominen koskettaa tuhansia Suomessakin. Minusta on käsittämätöntä, että Suomen media puhuu edelleen naisten ympärileikkaamisesta, vaikka kansainvälisesti asiasta keskustellaan FGM/C:nä, eikä female circumcisionina, tietoisesti, ja hyvin perustein (tietyin perustelluin poikkeuksin, puhujasta riippuen, mutta en ole vielä törmännyt sellaiseen poikkeukseen, jonka nojalla tätä median valintaa voisi ymmärtää).


perjantai 14. lokakuuta 2016

PARHAIMPIA PÄIVIÄ

keltaisia, punaisia








hätkähtämättä kaikkea, mitä olen, kun olen tätä kaikkea

Jos voit huonosti, tai et-erityisen-hyvin, tai hyvin, ja ehkä jopa kaikkia yhtä aikaa, ja, tai, olet ihminen, voin suositella seuraavia:
käynti psykologilla
kiireetön kahvittelu
aamiainen ystävien kanssa (jos sinulla ei ole ystävää, niin ihana aamiainen itsesi kanssa ja aikaa ystävystymiselle säännöllisesti, koska aikaa, jos jotain, se vaatii)
kävely, jonka aikana kuulla lehtien kahinaa ja nähdä, ja ehkä kuvata, lehtien värejä
leivän leipominen
luovuuden harjoittaminen (saattaa olla leivän leipomisen lisäksi muutakin)

Näiden seurauksena saatat voida paremmin, tai olla voimatta, mutta uskoisin, että niistä saat silti jotain.

lauantai 1. lokakuuta 2016

EI TÄTÄ KAUNIIMPAA

Käsittämätöntä miten: olen onnellisempi kuin koskaan, minulta ei mitään puutu
Ja silti: itkettää puistossa, kesken kotimatkaa, makaan vällyjen välissä ahdistus kurkussa, nyyhkin yksinäisyyteeni, väsymykseen, lohduttomuuteen ja siihen pelkoon, etten tule koskaan aidosti tai kokonaan nähdyksi

Uskon sydämen ja järjen, en vain yhteyteen, vaan kai myös ykseyteen. Kerran lipsautin, että sydämeni asia oli täysin järjetöntä. Enkä uskonut siihen kirjaimenkaan vertaa, tarkoitin tietysti, että se tuntui uskomattomalta, upealta ja arvaamattomalta, mutta kyllä minun sieluni ja rationaalisuuteni ovat samaa materiaa, niin tiukasti yhteen punottuja säikeitä, että yksi voi heittää toisen tolaltaan, tai palauttaa täyteen pyhää ilmaa ja tilaa hengittää.

Äyskin kulmat kurtuissa, mutta saan silti käpertyä kämppiksen kainaloon talon lämpimimpään kulmaan, äiti täyttää viikonloppuni ihanuudella ja ystävä kutsuu luoksensa syömään maapähkinävoi- ja suklaaklönttejä ja tuntui kuinka toivottomalta tahansa, tajuan, että tätä paremmaksi ei elämä voisikaan tulla, ei, kun rakkaani puhuu minulle pitkiä juttuja yömyöhään, kun dad järjestää puhelutreffit ja kun saan olla ystäväni kaasona se, joka vastaanottaa kuvia kutsuista, häämekoista, haaveista. Kalenterini on täynnä rakkautta ja yksinäisyydettömyyttä ja se, että silti olen myös onneton ja pelkkää kyyneltä, tuntuu jokaiselta kirjaimelta sanassa järjetön.

Toisaalta se saattoi olla vain äskeinen viikko, joka tuntui loputtomalta, tai kuukausi, joka tuntui etäältä, tai vuosi, joka muutti kaiken, jonka olin valmiiksi suunnitellut. Tai vain elämä, joka on minun, jossa olen minä, jonka sydän ja tunteet ja vaistot ja aatteet ovat aina olleet yksinkertaisimmillaankin valmiita heittäytymään, enkä saa niitä eroteltua niin, että osaisin olla olematta niiden vietävissä. Siispä nautin, kun on rauhaa, ja kiitän, kun kipeää, sillä en ole yhtenäkään päiväna vielä herännyt niin, ettenkö olisi löytänyt jotain, mistä kiittää.

Niinpä pohdin näitä ja odotan päiviä, joina olen tasaantunut, laantunut, tukevampi ja hetkauttamaton. Keski-ikä kuulostaa päivä päivältä kauniimmalta ja vanhuus viehättää sitäkin vahvemmin.

perjantai 30. syyskuuta 2016

SATEISUUDESTA




Minä tunnun samalta, kuin ilma sateen jäljiltä, kun palaan salilta, aina sen ylimääräisen valontäyteisen puiston kautta, kuin voisin vain haihtua siihen paikkaan, aamuruuhkan keskelle, aina siitä risteyksestä, jossa joutuu odotaamaan neljäkymmentäkaksi sekuntia, kun olen täynnä erilaisia tyhjiä tiloja. Raskaita painoja vastaan, tanko iholla, tuntuuu sieluni niitä kevyemmältä taakalta, ja, olen vain kroppaa ja sykettä ja määrätietoa ja vain siinä hetkessä ja tilassa. Pukuhuoneen peileissä kirkkaat silmät, märkiä kutreja ja paljon minua. Kotona enää jomottavat kädet, mustelmia reisissä, eikä muistoakaan siitä selkeydestä, jossa kyykky, tai maastaveto, tuntui paljon painavammalta kuin omat ajatukseni niitä vasten.

Kalenterissa jokaiselle viikolle monta to do -listaa, joissa alkaa toistua samat, tekemättömät tehtävät. Aika kuluu, käyn salilla, mutta nykyisin vain jos aamullakin vielä tekee mieli lähteä, syön samoja ruokia monta päivää peräkkäin, enkä iltaisin jaksa kuin pohtia, että mikähän minua voisi vielä tällä viikolla huvittaa.

Tahtoisin toivoa, että ensi viikolla on kirkkaampaa, niin lätäköiden heijastuksissa kuin omissanikin.

torstai 22. syyskuuta 2016

ENTEILEN

En edes aina tunne itseäni levottomaksi, tai onnettomaksi, tai hämmentyneeksi. Sitten joku sanoo jonkin tietyn sanan, tai tiettyyn sävyyn, tai jättää sanomatta, tai ajatukseni vain vaihtavat suuntaansa väärään aiheeseen tai huonolla tavalla, tai katson itseäni peilistä väärin silmin, tai ulkona alkaa tuulla tai lakkaa tuulemasta, tai minulla on liikaa tekemistä tai liian vähän tekemistä tai, tai, tai, ja huomaankin, että nyt olen voimaton, täynnä alakuloa ja itkettää, enkä osaa tarkalleen sanoa miksi.
Sitten itken, tai en, enkä tiedä muuttaako kumpikaan mitään. 
Joinain päivinä olen viileää vettä, toisinaan kiehuttaa, välillä olen pelkkää villiä odotusta täynnä. Toisinaan turhaudun siitä, miten en ole enemmän vegaani, enemmän feministi, enemmän kristitty, enemmän hyväntekijä, enemmän aktivisti, enemmän pihi, enemmän antelias, enemmän liikunnallinen, enemmän valmis, enemmän enemmän enemmän, enkä myöskään vähemmän kaikkea muuta. Näin kai siis tiivistän, etten ole muuttunut yhtään sen tasaisemmaksi, taikka vähemmän ailahtelevaiseksi. Uskon samalla kaikkeen hyvään ja kauniiseen, siis myös itseeni, vaikka itkenkin, tai en. Ja tätä on elämä tällä viikolla, tässä kuussa, tässä mielessä ja kehossa, nyt, eilen, huomenna, ja koetan uskoa, että sekin voi olla kaunista.

KERÄILEN ITSEENI JA ITSEÄNI














sunnuntai 11. syyskuuta 2016

OIKEA ELÄMÄ, KAI

Minulta on roskapussit loppu. Keittiön taso on täynnä murusia ja tietokoneeni vieressä on tyhjä kauramaitotölkki. Tiskialtaassa lojuu päivän tiski ja viikko paluun jälkeen on lattiallani edelleen kasa vaatteita ja viime vuoden koulutöitä ja huoneeni valaisimesta paloi juuri kaikki lamput.

Karkasin tänään kahvilaan kirjoittamaan thesistäni. Olen täällä vain yhdellä puolikkaalla olemuksestani ja silti jotenkin täydemmin kuin koskaan. Kaikki tuntuu niin kokonaisvaltaiselta, vuorotellen ihastus ja tiedottomuuden tuoma epävarmuus kaikista elämäni eri alueista. Tätä odotan aina yhtä suurella innolla ja kauhulla, tätä uuteen hyppäämistä edeltävää vaihetta, jolloin kaikki on mahdollista ja upeaa ja vierasta. Voisin lähteä ihan mihin vain ja koetan joka päivä muistaa, millaisesta etuoikeutuksesta käsin lähestyn tulevaisuuttani ja miten velvoitettu olen sen takia tekemään viisaasti ja anteliaalla ja kiitollisella ja täydellä sydämellä.

Olen vihdoin tehnyt jotain sellaista, joka on ollut ajankohtaista jo useamman vuoden. Kai niin ylikypsynyt teko tasapainoitta tätä kaikkea muuta, joka minussa tuntuu vielä niin raa'alta. Nauran puhelimeen sitä, kuinka, kyllä, minä niin tykkään saada asiat tehtyä. Kukoistan kun kaikki on aikaista ja minä olen jo hereillä ja kun olen valmis ja tartun hommiin ja asiat ovat valmiita. Ehkä siksi keskeneräisyys tuntuu jatkuvasti erityisen haastavalta ja sotkuiselta. Luin vasta, että sitä voi olla sekä vaiheessa että mestariteos samanaikaisesti ja ehkä alan lukemaan tuota sieluni ylle joka aamu, jotta saisin sillä parsittua kasaan jotakin vielä niin valamatonta itsessäni.

Tuntuu epätodelliselta ajatella, että tämä on todellisesti ainoa, oikea elämäni. Ajatella, mitä on tapahtunut. Ajatella, mitä tapahtuu. Ajatella, mitä on tapahtumassa. Tuntuu melkein henkeäsalpaavalta ajatella sitä. Kaikki ne päätökset, joita nyt teen, tulevat kulkemaan tämän oikean elämäni mukana vielä niin pitkään. Se on niin hyvää. Se on vaikeaa, ollakseen totta. Joskus tuntuu salpaavalta tietää, että minä päätän tästä kaikesta. Valmiiksi tekeminen on helppoa ja kuroo minut kasaan. Keskeneräisen elämän kasaaminen ja karsiminen edelleen keskeneräiseen loputtomuuteen on vaikeaa ja purkaa palaset paikoiltaan ja vie minut paikkoihin, joissa en ole ennen käynyt.

tiistai 6. syyskuuta 2016

PEHMEÄ



Tajusin vasta, etten halua koskaan tulla kovaksi. Haluan, että sydämeni särkyy oikeista asioista ja sen, että kaikki tuntuu niin mahdottoman valtavalta. Minä haluan olla pehmeä, niinkin pehmeä, että annan asioiden sattua, ja näkyä, ja koskettaa. Minä haluan, että pehmeyteeni voi aina luottaa, ja että se on se, minkä läpi tarkastelen maailmaa, elämää, itseäni, muita, oikeutta, aikaa ja olemista.
Pehmeys on haavoittuvaisuuttakin
ja kaunista
ja kauneus tämän maailman pelastaa

Uskon myös, että pehmeyden näkeminen heikkoutena on valtavirtaistettu patriarkaalisuuden muoto, vaikken ole aivan varma, osasinko muotoilla tuota ajatusta täysin oikein. Pehmeyteen liittyy jotakin herkkää, tunteellista, ja jopa feminiinistä, ehkä se on siksi niin ihanaa, ja sellaisenaan se kuuluu kaikille. Uskonpa myös, ettei se, että on periksiantamaton ja hurja ja horjumaton ja luja ole pehmeydestä pois, eikä kovuutta. Sitä kaikkea voi olla pehmeänä ja pehmeästi. Siis, pyydän pehmeää.

HIDASTAMISESTA, HUKKUMISESTA, HERÄÄMISESTÄ

hiljentymisestä, huolettomuudesta, huolehtimisesta

Viimeinen kandivaiheen yliopistovuoteni alkoi juuri ja eilen ajattelin, ettei mikään estä minua päättämästä aivan hulluja tai kunnianhimoisia tai hupsuja ratkaisuja tulevalle vuodelle. Olen jollain tavalla jo tulevassa keväässä, mutta en näe sen pidemmälle ja se on häkellyttävää. Haluan olla täällä ja kaikki on keskeneräistä, mutta olen myös valmis seuraavaan. Olen ollut väsynyt koko kesän. Nytkin tuntuu siltä, että kaikkea on liikaa.

Ehkä siksi mielessäni kiertää vain sana slow, slow, slow, joskus ajattelen englanniksi, ehkä viimeaikoina enemmän kuin ennen, tai, en tiedä. Enkä oikein tiedä mistä hidastaisin. Pysähdyn mielelläni auringonpaisteeseen odottamaan seuraavia punaisiksi ja sitten taas vihreiksi vaihtuvia valoja, mutta isoissa asioissa se tuntuu raadolliselta. Kai liika vauhti on sekä itsekeskeistä että holtitonta että heikkoutta, mutta se monesti tuntuu kontrollilta, rautaiselta ja tehokkaalta. Luulen, että nauttisin enemmän elämästä, jos vaikka etsisin levollisuutta ja keräisin säännöllisesti voimiani, jos vain olisin vähemmän kriittinen ja vaativa ja itsekäs oman elämäni suhteen.

Olen hidastamista ajatellessani aina törmännyt ajatukseen siitä, miten ihminen voi rakastaa itseään. Entistä useammin ajattelen sitä, millaista elämää haluan pystyä katsomaan taaksepäin ja se näyttää kovin samalta kuin se, millaista itseäni haluan pystyä näkemään tulevaisuudessani. Se, mitä tarkoitan, on siis se, että näyttää periksiantamattomalla tavalla siltä, että minun on oikeasti otettava aikaa entistäkin enemmän levolle ja nautiskelemiselle ja ystävyydelle ja meditoimiselle ja pohdiskelulle ja kaikelle hitaalle ja kauniille, jos tahdon olla itselleni rakas ja olla tarpeeksi vahva olemaan intohimoinen.

Luulen, että tarpeena lepo menee intohimon edelle. Lepo ruokkii kai tavallansa jokaista elämän tärkeää osa-aluetta, joista minulle on kaksi sen suhteen ylitse muiden: tietynlainen voimakkuus henkisesti ja fyysisesti, sekä puhti jatkaa oppimista, joka sekin, halusin tai en, vaatii unimuotoista lepoa. Tarvitsen siis lepoa, hidastamista, jotta voisin elää todeksi intohimojani, unelmiani, tavoitteitani. Olisipa helpompia tapoja, olisipa lepo niin yksinkertaista kuin miltä se kuulostaa. Todellisuudessa tunnen kuitenkin, että tarvitsen monipuolista lepoa, kunkinlaista ruokkimaan omaa tarvettaan, aivan kuten myös fyysisesti tarvitsen erilaisia ravintoaineita ruoakseni. Liian usein ehkä ajattelen, että voin tehdä konkreettisen suunnitelman, jonka mukaan elää ja voida hyvin. Silti joka viikko halajan eri ruokia niin fyysisiin kuin henkisiin ja sosiaalisiin tarpeisiin, joten toivoisin opittuani kuulemaan niitä tarpeita, että oppisin myös tunnistamaan ja vastaamaan erilaisiin hidastehimoihin, huolehtimaan levostani.

Ajattelin tänään jotain niin järjenvastaista hidastamismahdollisuutta, että moni pienempi tapa näyttää vähän helpommalta.

tiistai 23. elokuuta 2016

PALAAN

Aina johonkin vanhaan
Tasapainosta ja takaisin
Ehkä välillä ajattelen, että olisinpa vähän vähemmän överi, vähän vähemmän äärimmäinen
Mieluiten äärettömämpi kuin mitä koskaan osasin kuvitella

Olen ollut monessa paikassa kesän aikana, havainnollisesti ja fyysisesti, monessa tilassa ja mielentilassa. Välillä elämässäni erehdyn luulemaan, että olen vihdoin tutustunut iteeni, että osaan ennakoida reaktioitani, että olen hallinnassa ja että pääni sisällä on ruvennut olemaan helppoa.

Yritän vieläkin rakastaa vähän paremmin itseäni. Kierrätän tahtomattani ajatusta siitä, että jos vain olisin tietynlainen, olisi minun helpompi olla. Olla, ja helpompi rakastaa. Joku sanoi minulle että se on vain sitä, että tietää, milloin tuntee itsensä parhaimmaksi. Mutta tuota en tahdo kylvää sieluuni, vaan tavoitteeni on rakastaa tätä mieltä ja vartaloa niin ehdoitta, että kaikki muutokset siinä vain venyttävät mieltymystäni siihen. Että rakkaus olisi niin joustavanlaatuista, että minulla olisi tilaa, äärettömän paljon tilaa, tulla nähdyksi. Tulla kuulluksi. Tulla pehmeäksi. Olla pehmeä ja. Myös. Olla itselleni pehmeä.

Kesäkuntoni on ollut niissä hetkissä, joissa olen uskaltanut avata suuni. Se on ollut rohkeaa ja vilpitöntä ja raukeaa. Enkä myöskään ole ollut aivan kunnossa, vaan ennemmin vähän tolaltani ja kehnosti milloin missäkin. Oma ihanne-minäni olisi jonkinlainen hyvinvoinnin ja rakkauden lähettiläs, loputtoman vahva ja avarakatseinen. Sellainen, jonka katse ei olisi itsessään. Yhteiskunnan ihanteita mukaillen se varmaan myös näyttäisi juurikin siltä, jolta jokainen meikattu ja muokattu malli aina päästessään vihdoin tietokoneen käsittelystä kansikuvaan. Ällöttää.

bell hooks pohtii All About Love: New Visions -teoksessaan rakkautta ja sitä, miten montaa elementtiä rakkaus vaatii ja sitä, että rakkaus ei ole vain tunne. Siinäpä vasta kirja sulateltavaksi, ehkä vielä palaan pohdintoihin siitä täälläkin. Rakkauden sisältöön hooks mainitsee esimerkiksi huolenpidon, rehellisyyden ja sitoutumisen, joita osaan kovin vähän toteuttaa tavoin, jotka tuntuvat rakkaudelta. hooksin mielestä meidän tulisi rakastaa itseämme kuten ideaali rakastaja tekisi, sellainen rakastaja, jonka kuvittelemme itsellemme, jota etsimme. Toisaalta asiaa vaikeuttaa se, jos käsityksemme rakkaudesta on vääristynyt. Silloin kai etsimmekin vääränlaista rakkautta. Enkä osaa tätä ja haluaisin jonkinlaisen tunteen auttamaan tähän enkä haluaisi edelleen kipuilla asian suhteen.
Turhautumistani ruokkii oma uskomukseni siihen, että jokainen vartalo ja sielu on rakastettava, että kaikki kropat ovat kauniita ja nähdyksi tulemisen arvoisia. Haluaisin niin kovasti elää todeksi rakkaudellisen elämän. Ja tämä solmu, joka on mieleni ja vartaloni, joka on lähtökohtani siihen kaikkeen, tekee niin vaikeaa, kun tämän lähtökohdan keskiössä kytee arvaamaton inhotus, joka hyppää esiin aina kun menee viikko, toinen, kolmas, kuudes, kun en treenaa, aina kun syön jäätelön, toisen samassa päivässä, ahdistus, kolmannen,
vaikka
mitä
tekemistä
näillä
on
toisiensa
kanssa

näen kyllä kaikilla muilla rakastettavaa
monesti uskon, että tämäkin vielä
jopa nyt

Ja tunnustan: oikeasti treenaaminen on minulle vain mielenterveydellinen harjoitus.

Olen kaiken tuon rinnalla ollut myös kiireinen. Oikeasti ei olisi ollut aikaa pohtia ylläolevia, vanhoja ajatuksia. Olen haastatellut merkittäviä professoreita European University Institutessa ja Harvardissa, vammaisjärjestön edustajaa NYCissä, pistänyt aluilleen somekampanjan, tarinankerronta-alustan vammaisille ja heidän läheisilleen. Jos totta puhutaan, kaikki ei ole ollut niin hohdokasta kuin miltä kuulostaa. Samalla se on ollut vielä parempaa. En osaa aina eritellä kaikkea, mutta uskon siihen, mitä teen. Ja se on rakkautta itseäni kohtaan. Olen ollut sinnikäs ja periksiantamaton. Eikä se somejuttu vieläkään ole lähtenyt liikkeelle yhtään, kuten toivoin. Eikä se ei ole kauhean vakavaa. Välillä se tuntuu olevan. Mutta tähän uskon. Se ehtii vielä. Minäkin ehdin vielä. Esittelen sen seminaarissa kansanedustajalle ja yhdenvertaisuusvaltuutetulle ja ulkoasiainministeriön oikeuspäällikölle ja ihmisoikeuskeskuksen johtajalle ja tiedättekö mitä. Se, että uskaltaa ja on visiota, on jaettavaksi tarkoitettu. Eikä maailma tule koskaan valmiiksi. Varmasti olen yksin mitätön. Varmasti. Mutta haluan uskaltaa. Haluan rakastaa. Tämä on molempia, minulle, ja vielä joskus myös jollekin sellaiselle, jonka tarina tarvitsee alustaa, jonka elämässä on kuultavaa, joka on rakastamisen arvoinen

eli oikeastaan kuka vaan
tai siis kaikki

torstai 7. heinäkuuta 2016

JUHLISTA ELÄMÄSI IHANINTA

Vaikka näin:

Keksi paljon koristeita, vaikkapa
kynttilöitä
sydämenmuotoisia ilmapalloja
paperisia pampuloita (täällä esimerkiksi ohje)
kukkia
juhlaservettejä ja -pillejä

Tuo lahja

Kata esiin herkkuja, esimerkiksi
suklaakuorrutteisia kahvipapuja
marmelaadeja
hampputoffeita
mansikoita
sipsejä

Tee juhladrinkit, kokeile
tuorepuristettua sitruunamehua kera
inkiväärilimonaadin ja
ikiväärisiirapin
ja mintun
   koristele lasin reuna
   ja itse juoma, vaikkapa sitruunatimjamin kukinnolla

Kutsu paikalle elämäsi ihanin,

   eivätkä nuo muut jutut ole enää aivan niin kovinkaan tärkeitä




KUN LÄHDIN ITALIAAN




































Olin ihastuksissani. Ei ole mikään muu paikka viehättänyt aivan kuten tämä. Olisin jäänyt jos olisin voinut ja miten haluankaan palata, jokseenkin pysyvästi, joskus.
Kaksi ruokavinkkiä Firenzeen: All'antico Vinaio ja Pizzeria Spera, muualla en seuraavalla matkalla halua syödäkään. 
Kävelisin Fiesoleen joka aamu, jos voisin.
Italiassa tunsin olevani kuin kotonani, tunsin olevani kaunis, vapaa, oli ihmeellistä ja ihanaa, itsenäistä ja intensiivistä.