perjantai 5. helmikuuta 2016

ANALYYSI YKSINÄISYYDESTÄNI

Kirjoittamisen tukena kardemumma-kahvisuklaata kyllä. Ajattelin tämän ensimmäistä kertaa juuri ennen joululomaa ja, taidan olla edelleen yksinäinen. On niin monenlaista yksinäisyyttä, eikä enää ole kyse siitä, etteikö elämässäni, jopa lähelläni, olisi ihmisiä, joiden kanssa olisi molemminpuoleinen halu viettää aikaa yhdessä.
Ei minun ole paha olla. Olen vain havahtunut ja voin kuten ennenkin, eli ihan hyvin, välillä erittäin hyvin, joinakin päivinä vähemmän. Olen vain yksinäinen. Yksityinen. 
Kun katson elämääni mietin joskus, olenkohan aina ollut vähän yksinäinen. Olen puinut kerta toisensa jälkeen omien ihmissuhteitteni kipeyttä, sillä, siltä ne tuntuvat, vaikka minulla on varmasti maailman hienoimmat ystävyydet.
Sisälläni asuva yksinäisyys otti melkein ohjat, kun muutimme kerran lukiossa. Silloin siitä tuli murskaava voima, tutisuttava tyhjyys, kylmiö, vavisuttavia itkuja keittiön nurkassa. Poissa oli hassu ja kömpelö kuiskaus, joka kutisutti korvassa joskus, kun jättäydyin pois viimeisistäkin ryyppäjäisistä, kun tuntui, etten ehkä ole riittävän siisti tyyppi niihin porukoihin, joiden rajoilla olin niin kiusallisen ihastuneena seisoskellut, hihitellyt, epävarma. 
Sain sen kuriin varsin tehokkaasti, kerron tämän: jos alat maailman kontrolloivimmaksi versioksi itsestäsi, alat liikkumaan neuroottisesti, syömään tarkan ruokavalion mukaan, poistut sosiaalisesta mediasta, päätät kokata kotona joka ilta illallisen, saatat vain unohtaa, että elämässä voisi olla ystävyyden ihanuutta. Et silloin ehkä tiedä, että ne hyvät ystävyydet vaativat aikaa. 
Ehkä muutat ulkomaille, olet kiireinen, luet lakiopuksia ja käyt salilla ja ruokakaupassa ja torilla ja kirppareilla ja kierrätyskeskuksissa ja kahviloissa ja konserteissa ja elokuvissa, eli juuri sitä, mitä huvittaa. Huolehdit hyvinvoinnistasi kaikin voimin. Vasta puolentoista vuoden jälkeen tajuat, että se, kun joinain viikkoina tuntuu siltä, että koskisipa joku joskus, hieraisisi käsivartta, rapsuttaisi selkää, halaisi vähän tai kiehnäisi kyljessä, ehkä se on yksinäisyyttä. Että voi peräti olla terveellistä aikatauluttaa introvertin itsesi kalenteriin samalla innostuksella aikaa ihmissuhteille kuin treeneille tai riittäville yöunille.
Olen ymmärtänyt juuri, että on oikeutettua tuntea itsensä yksinäisemmäksi porukassa kuin yksin, mutta, sisäistäisinpä tämän, vie aikaa syventyä ystävyyteen niin, että voi olla niin avoimesti rehellisesti pehmeästi itsensä. Kun voi olla tosi itsensä, niin auki, silloin kai ei ole tilaa yksinäisyydelle. Kun ei ole kiinni, toinen pääsee sisään. Se on haavoittuvaista, siksi ehkä pelottavaa, minulle, sillä, mukavuusalueellani on hallita ja kontrolloida, pitää mahdollisimman paljon itselläni. Ja niin olen yksinäinen.
Toinen asia on se, että, kuten muutenkin elämässä, ei saa tehdä asioista liian vaikeita. Laita se viesti, se on helpompaa kuin koskaan. Soita puhelu, kysäise kun törmäätte, tee aloite. Sekin on haavoittuvaista, se on yksi askel syvemmälle sinuun ja se tarkoittaa epävarmoja aikatauluja ja ehkä missattua treeniä ja mahdollista iloa ja ehkä myöhemmin pidät sitä hukattuna aikana, minä joskus, mutta on myös tervettä oppia. Antaa tilaisuuksia. Olla miettimättä liikaa ohimenneitä ihmissuhteita. En osaa tuota vielä ja kaikki on kipeää ja ihanaa ja vaikeaa ja ystävyydet muuttavat muotoaan ja dynamiikka voi tuntua erilaiselta ja se on hankalaa ja vaikeaa ja hankalaa.
Suklaa loppui ja tuo on se piste, johon olen päässyt ja tuntuu, että olen ajatellut uusia ajatuksia ja tunnistanut jotakin, mikä on todella syvällä. Laitoin muuten muutamia viestejä. Saa nähdä miltä alkaa tuntumaan. Palataan asiaan muutaman kuukauden päästä? Puolen vuoden? Vuoden? Kuinka kauan kestääkään totisesti ystävystyä?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti