torstai 19. toukokuuta 2016

AITOUDEN IHANUUDESTA

Tässä muutama pysäyttävä ja vetovoimainen aitous.

Hän on äitini, aidoin ja ihanin nainen elämässäni, parhain ystäväni. Äiti uskaltaa olla vahva ja rohkea ja myös haavoittuvainen ja keskeneräinen ja se on äitissä upeinta. Jos voisin kykkiä puutarhamme auringonlaskussa joka ikinen ilta äitini kanssa, tekisin sen. Siellä saa tuntea, kertoa ja kysyä mitä tahansa. Joskus itkemme, toisinaan nauramme, kummankin seurauksena välillä kippurassa heikkoudesta ja nousemme valmiimpina.


Hän on aina vieressäni, muodossa tai toisessa, siis todellinen ystävä. Ystävä, jonka kanssa voi kyseenalaistaa ja olla raaka, joka ei säikähdä suurestakaan. Hän on valtavan herkkä, kaunis, rehellinen ja aito, siis erityisen ihana tavalla, joka huokuu.


 Hän ei ole ainoastaan karismaattinen, mutta osoittaa myös luonteenlujuutta ja tilannetajua, tarkoittaa mitä sanoo ja sanoo kun tarkoittaa, niin että ihailenpa tuollaista vaan ja veljien järkytykseksi myös vähän pussaan, kun en muutakaan voi. 


 Tässä minä, ja harjoittelen. Luulisi aitouden olevan se helpoin tila, mutta se vaatii haavoittuvaisuutta, läpinäkyvyyttä, oman tilansa jakamista ja muita vaikeita, joten vaivatonta se ei minulle vieläkään ole ollut. Onneksi hymyni on ollut helppoa, sillä se on yksi aitous tässä kaikessa epävalmiudessa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti