perjantai 30. syyskuuta 2016

SATEISUUDESTA




Minä tunnun samalta, kuin ilma sateen jäljiltä, kun palaan salilta, aina sen ylimääräisen valontäyteisen puiston kautta, kuin voisin vain haihtua siihen paikkaan, aamuruuhkan keskelle, aina siitä risteyksestä, jossa joutuu odotaamaan neljäkymmentäkaksi sekuntia, kun olen täynnä erilaisia tyhjiä tiloja. Raskaita painoja vastaan, tanko iholla, tuntuuu sieluni niitä kevyemmältä taakalta, ja, olen vain kroppaa ja sykettä ja määrätietoa ja vain siinä hetkessä ja tilassa. Pukuhuoneen peileissä kirkkaat silmät, märkiä kutreja ja paljon minua. Kotona enää jomottavat kädet, mustelmia reisissä, eikä muistoakaan siitä selkeydestä, jossa kyykky, tai maastaveto, tuntui paljon painavammalta kuin omat ajatukseni niitä vasten.

Kalenterissa jokaiselle viikolle monta to do -listaa, joissa alkaa toistua samat, tekemättömät tehtävät. Aika kuluu, käyn salilla, mutta nykyisin vain jos aamullakin vielä tekee mieli lähteä, syön samoja ruokia monta päivää peräkkäin, enkä iltaisin jaksa kuin pohtia, että mikähän minua voisi vielä tällä viikolla huvittaa.

Tahtoisin toivoa, että ensi viikolla on kirkkaampaa, niin lätäköiden heijastuksissa kuin omissanikin.

torstai 22. syyskuuta 2016

ENTEILEN

En edes aina tunne itseäni levottomaksi, tai onnettomaksi, tai hämmentyneeksi. Sitten joku sanoo jonkin tietyn sanan, tai tiettyyn sävyyn, tai jättää sanomatta, tai ajatukseni vain vaihtavat suuntaansa väärään aiheeseen tai huonolla tavalla, tai katson itseäni peilistä väärin silmin, tai ulkona alkaa tuulla tai lakkaa tuulemasta, tai minulla on liikaa tekemistä tai liian vähän tekemistä tai, tai, tai, ja huomaankin, että nyt olen voimaton, täynnä alakuloa ja itkettää, enkä osaa tarkalleen sanoa miksi.
Sitten itken, tai en, enkä tiedä muuttaako kumpikaan mitään. 
Joinain päivinä olen viileää vettä, toisinaan kiehuttaa, välillä olen pelkkää villiä odotusta täynnä. Toisinaan turhaudun siitä, miten en ole enemmän vegaani, enemmän feministi, enemmän kristitty, enemmän hyväntekijä, enemmän aktivisti, enemmän pihi, enemmän antelias, enemmän liikunnallinen, enemmän valmis, enemmän enemmän enemmän, enkä myöskään vähemmän kaikkea muuta. Näin kai siis tiivistän, etten ole muuttunut yhtään sen tasaisemmaksi, taikka vähemmän ailahtelevaiseksi. Uskon samalla kaikkeen hyvään ja kauniiseen, siis myös itseeni, vaikka itkenkin, tai en. Ja tätä on elämä tällä viikolla, tässä kuussa, tässä mielessä ja kehossa, nyt, eilen, huomenna, ja koetan uskoa, että sekin voi olla kaunista.

KERÄILEN ITSEENI JA ITSEÄNI














sunnuntai 11. syyskuuta 2016

OIKEA ELÄMÄ, KAI

Minulta on roskapussit loppu. Keittiön taso on täynnä murusia ja tietokoneeni vieressä on tyhjä kauramaitotölkki. Tiskialtaassa lojuu päivän tiski ja viikko paluun jälkeen on lattiallani edelleen kasa vaatteita ja viime vuoden koulutöitä ja huoneeni valaisimesta paloi juuri kaikki lamput.

Karkasin tänään kahvilaan kirjoittamaan thesistäni. Olen täällä vain yhdellä puolikkaalla olemuksestani ja silti jotenkin täydemmin kuin koskaan. Kaikki tuntuu niin kokonaisvaltaiselta, vuorotellen ihastus ja tiedottomuuden tuoma epävarmuus kaikista elämäni eri alueista. Tätä odotan aina yhtä suurella innolla ja kauhulla, tätä uuteen hyppäämistä edeltävää vaihetta, jolloin kaikki on mahdollista ja upeaa ja vierasta. Voisin lähteä ihan mihin vain ja koetan joka päivä muistaa, millaisesta etuoikeutuksesta käsin lähestyn tulevaisuuttani ja miten velvoitettu olen sen takia tekemään viisaasti ja anteliaalla ja kiitollisella ja täydellä sydämellä.

Olen vihdoin tehnyt jotain sellaista, joka on ollut ajankohtaista jo useamman vuoden. Kai niin ylikypsynyt teko tasapainoitta tätä kaikkea muuta, joka minussa tuntuu vielä niin raa'alta. Nauran puhelimeen sitä, kuinka, kyllä, minä niin tykkään saada asiat tehtyä. Kukoistan kun kaikki on aikaista ja minä olen jo hereillä ja kun olen valmis ja tartun hommiin ja asiat ovat valmiita. Ehkä siksi keskeneräisyys tuntuu jatkuvasti erityisen haastavalta ja sotkuiselta. Luin vasta, että sitä voi olla sekä vaiheessa että mestariteos samanaikaisesti ja ehkä alan lukemaan tuota sieluni ylle joka aamu, jotta saisin sillä parsittua kasaan jotakin vielä niin valamatonta itsessäni.

Tuntuu epätodelliselta ajatella, että tämä on todellisesti ainoa, oikea elämäni. Ajatella, mitä on tapahtunut. Ajatella, mitä tapahtuu. Ajatella, mitä on tapahtumassa. Tuntuu melkein henkeäsalpaavalta ajatella sitä. Kaikki ne päätökset, joita nyt teen, tulevat kulkemaan tämän oikean elämäni mukana vielä niin pitkään. Se on niin hyvää. Se on vaikeaa, ollakseen totta. Joskus tuntuu salpaavalta tietää, että minä päätän tästä kaikesta. Valmiiksi tekeminen on helppoa ja kuroo minut kasaan. Keskeneräisen elämän kasaaminen ja karsiminen edelleen keskeneräiseen loputtomuuteen on vaikeaa ja purkaa palaset paikoiltaan ja vie minut paikkoihin, joissa en ole ennen käynyt.

tiistai 6. syyskuuta 2016

PEHMEÄ



Tajusin vasta, etten halua koskaan tulla kovaksi. Haluan, että sydämeni särkyy oikeista asioista ja sen, että kaikki tuntuu niin mahdottoman valtavalta. Minä haluan olla pehmeä, niinkin pehmeä, että annan asioiden sattua, ja näkyä, ja koskettaa. Minä haluan, että pehmeyteeni voi aina luottaa, ja että se on se, minkä läpi tarkastelen maailmaa, elämää, itseäni, muita, oikeutta, aikaa ja olemista.
Pehmeys on haavoittuvaisuuttakin
ja kaunista
ja kauneus tämän maailman pelastaa

Uskon myös, että pehmeyden näkeminen heikkoutena on valtavirtaistettu patriarkaalisuuden muoto, vaikken ole aivan varma, osasinko muotoilla tuota ajatusta täysin oikein. Pehmeyteen liittyy jotakin herkkää, tunteellista, ja jopa feminiinistä, ehkä se on siksi niin ihanaa, ja sellaisenaan se kuuluu kaikille. Uskonpa myös, ettei se, että on periksiantamaton ja hurja ja horjumaton ja luja ole pehmeydestä pois, eikä kovuutta. Sitä kaikkea voi olla pehmeänä ja pehmeästi. Siis, pyydän pehmeää.

HIDASTAMISESTA, HUKKUMISESTA, HERÄÄMISESTÄ

hiljentymisestä, huolettomuudesta, huolehtimisesta

Viimeinen kandivaiheen yliopistovuoteni alkoi juuri ja eilen ajattelin, ettei mikään estä minua päättämästä aivan hulluja tai kunnianhimoisia tai hupsuja ratkaisuja tulevalle vuodelle. Olen jollain tavalla jo tulevassa keväässä, mutta en näe sen pidemmälle ja se on häkellyttävää. Haluan olla täällä ja kaikki on keskeneräistä, mutta olen myös valmis seuraavaan. Olen ollut väsynyt koko kesän. Nytkin tuntuu siltä, että kaikkea on liikaa.

Ehkä siksi mielessäni kiertää vain sana slow, slow, slow, joskus ajattelen englanniksi, ehkä viimeaikoina enemmän kuin ennen, tai, en tiedä. Enkä oikein tiedä mistä hidastaisin. Pysähdyn mielelläni auringonpaisteeseen odottamaan seuraavia punaisiksi ja sitten taas vihreiksi vaihtuvia valoja, mutta isoissa asioissa se tuntuu raadolliselta. Kai liika vauhti on sekä itsekeskeistä että holtitonta että heikkoutta, mutta se monesti tuntuu kontrollilta, rautaiselta ja tehokkaalta. Luulen, että nauttisin enemmän elämästä, jos vaikka etsisin levollisuutta ja keräisin säännöllisesti voimiani, jos vain olisin vähemmän kriittinen ja vaativa ja itsekäs oman elämäni suhteen.

Olen hidastamista ajatellessani aina törmännyt ajatukseen siitä, miten ihminen voi rakastaa itseään. Entistä useammin ajattelen sitä, millaista elämää haluan pystyä katsomaan taaksepäin ja se näyttää kovin samalta kuin se, millaista itseäni haluan pystyä näkemään tulevaisuudessani. Se, mitä tarkoitan, on siis se, että näyttää periksiantamattomalla tavalla siltä, että minun on oikeasti otettava aikaa entistäkin enemmän levolle ja nautiskelemiselle ja ystävyydelle ja meditoimiselle ja pohdiskelulle ja kaikelle hitaalle ja kauniille, jos tahdon olla itselleni rakas ja olla tarpeeksi vahva olemaan intohimoinen.

Luulen, että tarpeena lepo menee intohimon edelle. Lepo ruokkii kai tavallansa jokaista elämän tärkeää osa-aluetta, joista minulle on kaksi sen suhteen ylitse muiden: tietynlainen voimakkuus henkisesti ja fyysisesti, sekä puhti jatkaa oppimista, joka sekin, halusin tai en, vaatii unimuotoista lepoa. Tarvitsen siis lepoa, hidastamista, jotta voisin elää todeksi intohimojani, unelmiani, tavoitteitani. Olisipa helpompia tapoja, olisipa lepo niin yksinkertaista kuin miltä se kuulostaa. Todellisuudessa tunnen kuitenkin, että tarvitsen monipuolista lepoa, kunkinlaista ruokkimaan omaa tarvettaan, aivan kuten myös fyysisesti tarvitsen erilaisia ravintoaineita ruoakseni. Liian usein ehkä ajattelen, että voin tehdä konkreettisen suunnitelman, jonka mukaan elää ja voida hyvin. Silti joka viikko halajan eri ruokia niin fyysisiin kuin henkisiin ja sosiaalisiin tarpeisiin, joten toivoisin opittuani kuulemaan niitä tarpeita, että oppisin myös tunnistamaan ja vastaamaan erilaisiin hidastehimoihin, huolehtimaan levostani.

Ajattelin tänään jotain niin järjenvastaista hidastamismahdollisuutta, että moni pienempi tapa näyttää vähän helpommalta.