torstai 22. syyskuuta 2016

ENTEILEN

En edes aina tunne itseäni levottomaksi, tai onnettomaksi, tai hämmentyneeksi. Sitten joku sanoo jonkin tietyn sanan, tai tiettyyn sävyyn, tai jättää sanomatta, tai ajatukseni vain vaihtavat suuntaansa väärään aiheeseen tai huonolla tavalla, tai katson itseäni peilistä väärin silmin, tai ulkona alkaa tuulla tai lakkaa tuulemasta, tai minulla on liikaa tekemistä tai liian vähän tekemistä tai, tai, tai, ja huomaankin, että nyt olen voimaton, täynnä alakuloa ja itkettää, enkä osaa tarkalleen sanoa miksi.
Sitten itken, tai en, enkä tiedä muuttaako kumpikaan mitään. 
Joinain päivinä olen viileää vettä, toisinaan kiehuttaa, välillä olen pelkkää villiä odotusta täynnä. Toisinaan turhaudun siitä, miten en ole enemmän vegaani, enemmän feministi, enemmän kristitty, enemmän hyväntekijä, enemmän aktivisti, enemmän pihi, enemmän antelias, enemmän liikunnallinen, enemmän valmis, enemmän enemmän enemmän, enkä myöskään vähemmän kaikkea muuta. Näin kai siis tiivistän, etten ole muuttunut yhtään sen tasaisemmaksi, taikka vähemmän ailahtelevaiseksi. Uskon samalla kaikkeen hyvään ja kauniiseen, siis myös itseeni, vaikka itkenkin, tai en. Ja tätä on elämä tällä viikolla, tässä kuussa, tässä mielessä ja kehossa, nyt, eilen, huomenna, ja koetan uskoa, että sekin voi olla kaunista.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti