tiistai 6. syyskuuta 2016

HIDASTAMISESTA, HUKKUMISESTA, HERÄÄMISESTÄ

hiljentymisestä, huolettomuudesta, huolehtimisesta

Viimeinen kandivaiheen yliopistovuoteni alkoi juuri ja eilen ajattelin, ettei mikään estä minua päättämästä aivan hulluja tai kunnianhimoisia tai hupsuja ratkaisuja tulevalle vuodelle. Olen jollain tavalla jo tulevassa keväässä, mutta en näe sen pidemmälle ja se on häkellyttävää. Haluan olla täällä ja kaikki on keskeneräistä, mutta olen myös valmis seuraavaan. Olen ollut väsynyt koko kesän. Nytkin tuntuu siltä, että kaikkea on liikaa.

Ehkä siksi mielessäni kiertää vain sana slow, slow, slow, joskus ajattelen englanniksi, ehkä viimeaikoina enemmän kuin ennen, tai, en tiedä. Enkä oikein tiedä mistä hidastaisin. Pysähdyn mielelläni auringonpaisteeseen odottamaan seuraavia punaisiksi ja sitten taas vihreiksi vaihtuvia valoja, mutta isoissa asioissa se tuntuu raadolliselta. Kai liika vauhti on sekä itsekeskeistä että holtitonta että heikkoutta, mutta se monesti tuntuu kontrollilta, rautaiselta ja tehokkaalta. Luulen, että nauttisin enemmän elämästä, jos vaikka etsisin levollisuutta ja keräisin säännöllisesti voimiani, jos vain olisin vähemmän kriittinen ja vaativa ja itsekäs oman elämäni suhteen.

Olen hidastamista ajatellessani aina törmännyt ajatukseen siitä, miten ihminen voi rakastaa itseään. Entistä useammin ajattelen sitä, millaista elämää haluan pystyä katsomaan taaksepäin ja se näyttää kovin samalta kuin se, millaista itseäni haluan pystyä näkemään tulevaisuudessani. Se, mitä tarkoitan, on siis se, että näyttää periksiantamattomalla tavalla siltä, että minun on oikeasti otettava aikaa entistäkin enemmän levolle ja nautiskelemiselle ja ystävyydelle ja meditoimiselle ja pohdiskelulle ja kaikelle hitaalle ja kauniille, jos tahdon olla itselleni rakas ja olla tarpeeksi vahva olemaan intohimoinen.

Luulen, että tarpeena lepo menee intohimon edelle. Lepo ruokkii kai tavallansa jokaista elämän tärkeää osa-aluetta, joista minulle on kaksi sen suhteen ylitse muiden: tietynlainen voimakkuus henkisesti ja fyysisesti, sekä puhti jatkaa oppimista, joka sekin, halusin tai en, vaatii unimuotoista lepoa. Tarvitsen siis lepoa, hidastamista, jotta voisin elää todeksi intohimojani, unelmiani, tavoitteitani. Olisipa helpompia tapoja, olisipa lepo niin yksinkertaista kuin miltä se kuulostaa. Todellisuudessa tunnen kuitenkin, että tarvitsen monipuolista lepoa, kunkinlaista ruokkimaan omaa tarvettaan, aivan kuten myös fyysisesti tarvitsen erilaisia ravintoaineita ruoakseni. Liian usein ehkä ajattelen, että voin tehdä konkreettisen suunnitelman, jonka mukaan elää ja voida hyvin. Silti joka viikko halajan eri ruokia niin fyysisiin kuin henkisiin ja sosiaalisiin tarpeisiin, joten toivoisin opittuani kuulemaan niitä tarpeita, että oppisin myös tunnistamaan ja vastaamaan erilaisiin hidastehimoihin, huolehtimaan levostani.

Ajattelin tänään jotain niin järjenvastaista hidastamismahdollisuutta, että moni pienempi tapa näyttää vähän helpommalta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti