perjantai 30. syyskuuta 2016

SATEISUUDESTA




Minä tunnun samalta, kuin ilma sateen jäljiltä, kun palaan salilta, aina sen ylimääräisen valontäyteisen puiston kautta, kuin voisin vain haihtua siihen paikkaan, aamuruuhkan keskelle, aina siitä risteyksestä, jossa joutuu odotaamaan neljäkymmentäkaksi sekuntia, kun olen täynnä erilaisia tyhjiä tiloja. Raskaita painoja vastaan, tanko iholla, tuntuuu sieluni niitä kevyemmältä taakalta, ja, olen vain kroppaa ja sykettä ja määrätietoa ja vain siinä hetkessä ja tilassa. Pukuhuoneen peileissä kirkkaat silmät, märkiä kutreja ja paljon minua. Kotona enää jomottavat kädet, mustelmia reisissä, eikä muistoakaan siitä selkeydestä, jossa kyykky, tai maastaveto, tuntui paljon painavammalta kuin omat ajatukseni niitä vasten.

Kalenterissa jokaiselle viikolle monta to do -listaa, joissa alkaa toistua samat, tekemättömät tehtävät. Aika kuluu, käyn salilla, mutta nykyisin vain jos aamullakin vielä tekee mieli lähteä, syön samoja ruokia monta päivää peräkkäin, enkä iltaisin jaksa kuin pohtia, että mikähän minua voisi vielä tällä viikolla huvittaa.

Tahtoisin toivoa, että ensi viikolla on kirkkaampaa, niin lätäköiden heijastuksissa kuin omissanikin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti