lauantai 1. lokakuuta 2016

EI TÄTÄ KAUNIIMPAA

Käsittämätöntä miten: olen onnellisempi kuin koskaan, minulta ei mitään puutu
Ja silti: itkettää puistossa, kesken kotimatkaa, makaan vällyjen välissä ahdistus kurkussa, nyyhkin yksinäisyyteeni, väsymykseen, lohduttomuuteen ja siihen pelkoon, etten tule koskaan aidosti tai kokonaan nähdyksi

Uskon sydämen ja järjen, en vain yhteyteen, vaan kai myös ykseyteen. Kerran lipsautin, että sydämeni asia oli täysin järjetöntä. Enkä uskonut siihen kirjaimenkaan vertaa, tarkoitin tietysti, että se tuntui uskomattomalta, upealta ja arvaamattomalta, mutta kyllä minun sieluni ja rationaalisuuteni ovat samaa materiaa, niin tiukasti yhteen punottuja säikeitä, että yksi voi heittää toisen tolaltaan, tai palauttaa täyteen pyhää ilmaa ja tilaa hengittää.

Äyskin kulmat kurtuissa, mutta saan silti käpertyä kämppiksen kainaloon talon lämpimimpään kulmaan, äiti täyttää viikonloppuni ihanuudella ja ystävä kutsuu luoksensa syömään maapähkinävoi- ja suklaaklönttejä ja tuntui kuinka toivottomalta tahansa, tajuan, että tätä paremmaksi ei elämä voisikaan tulla, ei, kun rakkaani puhuu minulle pitkiä juttuja yömyöhään, kun dad järjestää puhelutreffit ja kun saan olla ystäväni kaasona se, joka vastaanottaa kuvia kutsuista, häämekoista, haaveista. Kalenterini on täynnä rakkautta ja yksinäisyydettömyyttä ja se, että silti olen myös onneton ja pelkkää kyyneltä, tuntuu jokaiselta kirjaimelta sanassa järjetön.

Toisaalta se saattoi olla vain äskeinen viikko, joka tuntui loputtomalta, tai kuukausi, joka tuntui etäältä, tai vuosi, joka muutti kaiken, jonka olin valmiiksi suunnitellut. Tai vain elämä, joka on minun, jossa olen minä, jonka sydän ja tunteet ja vaistot ja aatteet ovat aina olleet yksinkertaisimmillaankin valmiita heittäytymään, enkä saa niitä eroteltua niin, että osaisin olla olematta niiden vietävissä. Siispä nautin, kun on rauhaa, ja kiitän, kun kipeää, sillä en ole yhtenäkään päiväna vielä herännyt niin, ettenkö olisi löytänyt jotain, mistä kiittää.

Niinpä pohdin näitä ja odotan päiviä, joina olen tasaantunut, laantunut, tukevampi ja hetkauttamaton. Keski-ikä kuulostaa päivä päivältä kauniimmalta ja vanhuus viehättää sitäkin vahvemmin.

2 kommenttia:

  1. pistit sanoiks sen mistä oon halunnut kirjottaa mutten ole osannut. kiitos, oot niin taitava.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos sinulle. Odotan kyllä jo, että kirjoittaisit!

      Poista