maanantai 19. kesäkuuta 2017

KESÄKÖ



On ollut raskasta. Joskus kuvittelen, että 
en tiedäkään mitä

Onneksi on niin kauniiden kukkien varjossa kahvihetkiä, kun mieli ei pysy oikeissa asioissa, tai asioissa ollenkaan, ja kun silmien pielissä painaa väsymys.


Ennen, kuin raskas alkoi, kun kesäni ja vuoteni olivat elämäni keveimpiä ja pelkkää kihisevää iloa, nojailin rakaani kainalossa kirsikkapuiden alla,


join teetä lämpimässä, joskin pilvisessä


ja viihdyin hänen seurassaan.


Kun yllätykset lähtivät liikkeelle, 


virkkasin vimmatusti, itkeskelin, lepäilin, hanskasin miljoonaa asiaa.


Viipyilin tuulensuojassa omani poskella.

Kriisimme on kulkenut myös Helsinkiin, joka on onneksi ystäviä täynnä, ja pulliakin löytyy.


Iloisia kukkia ja keltaiset kynnet - sillä niistä saa voimia arkeen, kesää elämään.




Kävin Tallinnassa valmistumassa, viihtymässä kattohuoneistossa, syömässä aamupalaa.


Nuuhkin silmilläni kauneimmat kukat,


joimme viiniä, söimme kirsikoita.



Aprikoosit ja lempihamonen,
kiitos.


Ilta-auringon säteet kutsuivat lenkin kautta uimaan.


Matkalla haistelin jokaisen tuoksuvan syreenin ja alppiruusun,


pussasin ihana uimaretken ystävän,



joimme ylitsekuohuavan kotitekoisen oluen,
ja
pulahdin
kolmesti.

Uusia päiviä odotellessa, auringosta kiittäen,
Kerttuli

sunnuntai 14. toukokuuta 2017

OLEMME TOISIAMME VARTEN


Mitä ykseyteen ja yhteyteen tulee

me tarvitsemme toisiamme.
Tarvitsemme toisiamme niin pienessä kuin suuressa,
selviytyäksemme ja pärjäksemme arjessa
jotta saisimme kosketusta, hellyyttä, läheisyyttä, empatiaa, ymmärrystä, kannustusta ja rohkaisua
niin, että voisimme tulle haastetuiksi, koetelluiksi ja siten vahvistua ja varmistua
ja ennen kaikkea - jotta voimme muuttaa maailmaa

eikä siihen kukaan yksin pysty.


 Asian kääntöpuolella lienee se, kaikessa kauneudessaan ja hirvittyvyydessään,
että

meidän on oltava toisiamme varten.
Me olemme toistemme omia ja siten on meidän siis huolehdittava toisistamme, ajateltava toistemme parasta, oltava herkkiä ja lempeitä, lämpimiä ja pehmeitä, uskallettava nostaa muita ylemmäs, tultava lähemmäs, pidettävä kiinni ja uskoa hyvyyden olemassaoloon. 

Se näkyy pienessä ja suuressa,
se toisiamme varten oleminen.
Ei muita varten oleminen,
sillä asetelma ei ole me ja muut, vaan me ja toisemme, jotka ovat meidän

ja suojelemme omiamme, kun suojelemme toisiamme,
kun puolustamme heikoimpia
arjen valinnoissa, yhteiskunnallisesti, siinä, mitä puolestapuhumme, mitä sanoja käytämme, ja milloin.

Se on kaikkein vaikeinta ja kauneinta.

sunnuntai 7. toukokuuta 2017

ON YLLÄTYS


Yllätyn usein siitä, keneksi olen tullut. 
Kun kirjoitan tänne pohdintoja itsestäni, ovat ne pitkään puituja, lukemattomia kertoja läpikäytyjä havaintoja siitä, millaiseksi olen kasvanut, missä ja miten. En suinkaan aina ajatellut olevani sellainen tyttö, josta kasvaisi tällainen ihminen. Luulisin, että minua on auttanut paljon se, että kaikesta epävarmuudestani huolimatta, välittämättä siitä, miten paljon pelkäsin muiden mielipiteitä, olen elänyt kuten olen nähnyt hyväksi. En aina, mutta useimmiten. Tämä on ollut totta jo pitkään, ja ainoa, mikä on vasta muuttunut on se, etten enää ole niin epävarma, enkä ihan niin paljoa piittaa siitä, mitä muut valinnoistani ajattelevat.

En siltikään olisi uskonut, että tässä on se, millaiseksi tähän mennessä tulisin.
On yllätys, että löysin opintoja ja töitä, jotka haastavat ja innostavat minua näin, ja että uskon voivani tehdä jotain, millä on merkitystä.
On yllätys, että kaikesta suunnitelmallisuudestani ja tämän siihen sopimattomuudesta huolimatta rakastuin väärään aikaan ja väärään ihmiseen, joka kuitenkin oli oikea, eikä aikakaan enää yhtään väärä. 
On yllätys, että liikun ja syön niin kuin liikun ja syön, ja että voin hyvin ja vakaasti opettelen sitä, että uskallan todella pitää itsestäni.

Minua yllättää myös, että pidän hiuksiani kiharina, voin sittenkin elää ilman lihaa ja vehnää, käytän edelleen pyöräilykypärää, uskallan siirtää koppakuoriaisia kodinhoitohuoneesta, en vieläkään ole juonut kännejä, ilahdun kynsilakasta ja että rakastan sieniä. Silti se, että minussa on jatkuvaa muutosta ja rohkeutta siihen, on yllätyksistä parhain.

torstai 4. toukokuuta 2017

RAKASTAN FIRENZEÄ





 


Jos seuraat minua instagramissa, olet saanut maistiaisen siitä, miten paljon rakastan Firenzeä. Olen käynyt siellä vasta kahdesti ja silti tuntuu, kuin se olisi paikkani. Kaikkein hulluinta (tai vaihtoehtoisesti vähiten hullua) on se, että niin siitä kohta kotini tuleekin!


Kolme vuotta sitten, kaksi vuotta Turusta muuttamisen jälkeen, luin Turun oikeustieteellisen pääsykokeisiin. Olin jo vuosia luullut tienneeni, että palaisin Turkuun, että muita vaihtoehtoja ei ollut, sillä olin kaivannut takaisin niin kovasti. Siitä kaikesta huolimatta, ei ajatus enää sinä kolmen vuoden takaisena keväänä maistunutkaan - oikeastaan, se tuntuikin todella vastenmieliseltä. Kun joku ehdotti minulle Tallinnan yliopiston kampusta Helsingissä, kuulin vain sanan Tallinna, ja tiesin jo, mihin olin lähdössä. En miettinyt kahdesti, ja lähdin. Se oli hienoa. Tuntuu edelleenkin siltä, että se oli silloin minulle oikea paikka, mutta se ei koskaan tuntunut PAIKALTANI siten, kuin Firenze.


Minun ei pitänyt päästä siihen kouluun, ei sillä tavalla, kuin minun kuului päästä Tallinnaan, eikä sillä tavalla, kun en innottomuudesta lamaantuneena ollut pääsemättä Turkuun. Hain, sillä en voinut olla hakematta. Huokailin helpotuksesta, kun varavaihtoehdot varmistuivat, ja jännityksestä tärisevin käsin päivitin sähköpostiani haastattelun jälkeisinä päivinä. Luulen, että mitä suurempi kutkutus mahanpohjassa, mitä kalisevammat hampaat ja mitä lepattavampi sydän, sen oikeampi on paikka.



Tarkistan vieläkin välillä sähköpostini salaa, ja luen varmuuden vuoksi vanhat postit: olinhan oikeasti haastattelussa, pääsinhän oikeasti sisään, lähetinhän jo vastaukseni. Olin, pääsin, lähetin, ja kolmen kuukauden päästä muutan. Kaikkialla lepattaa ja kalisee ja kutkuttaa.


keskiviikko 3. toukokuuta 2017

PIDÄN, EN PIDÄ, PIDÄN

On hassua olla olemassa, monestakin syystä, mutta erityisesti tuskailen niiden ominaisuuksieni kanssa, joista samanaikaisesti sekä pidän että en pidä. Siinä vaikeinta on kaiketi se, että olisi joko luovuttava ominaisuudesta, taikka negatiivisesta ajattelusta ominaisuutta kohtaan. En ole vielä selvittänyt, kumman näissä seuraavissa valitsen, mutta vastauksena lienee kompromissi ja itseni hiominen, niin ärsyttävältä kuin se välillä tuntuukin.

Minulle tällaisia ovat seuraavat ominaisuudet itsessäni:
Perfektionismi (se estää minua monesti toteuttamasta itseäni, mutta samalla myös ajaa tekemään tiettyjä juttuja todella hyvin)
Ylpeys (on ihanaa nauttia ylhäisyydestäni ja omasta osaamisestani, mutta kritiikin vastaanottaminen, niin tärkeää kuin se monesti onkin, on yksi elämäni vaikeimmista asioista)
Itsenäisyys (haluaisin osata ja saada tehdä kaiken aivan itse, mutta se on mahdotonta, ja tuhlaa resursseja)
Tehokkuus (minulle tärkeät hommat ovat aina ajoissa tehty, mutta olen myös monesti uupunut, enkä useimmiten osaa nauttia vain oleskelusta ja luppoajasta)
Periaatteellisuus (on mukavaa tehdä ja toimia arvojensa mukaisesti, mutta joskus ne periaatteet ennemminkin estävät sitä)
Intensiivisyys (aina tuntuu tosi mahtavalta tai tosi pahalta tai tosi paljon joltain muulta, niin hyvässä kuin huonossakin)

maanantai 24. huhtikuuta 2017

SIELLÄ, MISSÄ NIIN HUKKASIN KUIN LÖYSINKIN ITSENI

Kirjoitan tätä meille samaisesta paikasta, jossa elin hyvinkin samaa arkea kuin nyt, joskin täysin erilaista elämää, vain kolme vuotta sitten. Kun ajattelin otsikon ajatusta, olin salilla, mutta tämä pätee kaiketi tähän kaupunkiinkin, näihin katuihin ja välimatkoihin, ja kaikkeen, mitä olen täällä ollut ja joksi täältä lähtiessäni tullut.
Muutimme viisi vuotta sitten, ja vaikka moni sanani sitä edelleenkin heijastaa, sanoittaisin tapahtuman ytimen niin, että se oli elämäni rankin siirtymä. En edelleenkään täydellisesti käsitä, kuten en silloinkaan käsittänyt täysin, mikä sen kaiken kivun aiheutti, mutta pitkään silti koin olevani väärässä paikassa, vääränlainen, yksin ja hukassa. En pysty alkuunkaan selittämään, miten asiat muuttuivat, kun eivät ne nopeasti muuttuneetkaan, mutta sen kaaoksen, surun ja hajanaisuuteni keskeltä löysin itsestäni kaikkea sellaista uutta, jota en ollut ihmisten, kiireen ja muiden miellyttämiseltäni nähnyt, tai varmaankaan vain ollut osannut etsiä.
Pitkään mielsin itseni laiskaksi, päämäärättömäksi, positiiviseksi ja kiltiksi. Pidin itseäni ikäistäni kypsempänä ja tiesin olevani varsin kyvykäs solmimaan juuri sellaisia ystävyyksiä, joita halusin itselleni, sillä ollessaan muuntautumiskykyinen, osaa sitä soluttautua moniin porukoihin, mukauttaa tyylinsä sopivaksi, sanansa muiden mieliksi. En ollut urheilullinen, enkä uskonut pitäväni siitä. Syy siihen, miksi otsikon ajatus liittyi alkujaan saliin oli se, että siellä sain ensimmäistä kertaa osoittaa itselleni olleeni totaalisen väärässä. Hukkasin itseni laihduttamisen ja kiinteytymisen pauloihin, jonka seuraamuksista kärsin edelleen kausittain, mitä syömisiini, laskelmointeihini, treenisuunnitelmiini ja muihin senlaisiin tulee. Sitäkin enemmän kuitenkin löysin itseni liikkumisen haastavuudesta ja hyvänolon ilosta, joiden elämääni kantamista hedelmistä nautin päivittäin.
Arkeni pohja on nyt siinä, että ensisijaisesti huolehdin itsestäni niin, että nukun, syön, liikun, rentoudun ja hiljennyn ja vasta, kun tiedän tekeväni niitä riittäväti, jaan aikani muihin touhuihin. Tämä on ollut keskeistä muutenkin kuin siten, että olenkin huomannut rakastavani itseäni, kroppaani, liikkumista ja rutiinia. Kun liikun, muistan aina sen, kuka olen ollut. Liikkumiseni ei enää johdu siitä, että haluaisin sillä elämän alueella saavuttaa tai tavoitella mitään muuta kuin sitä, että ehdin liikkua liikkumisen ilosta ja sen tuomasta tasapainosta arjessani, mutta se mullisti sen, mitä tiedän itsestäni ja kyvyistäni. Isäni totesi asian ytimekkäimmällä tavalla sanoessaan kerran, että minusta tuli kuin eri ihminen, kun aloin treenaamaan. Se kuulostaa rajulta, eikä ole niin musta-valkoisesti totta, mutta vasta salilla käytyäni opin, että minussa on vetoa ja voimaa ja paloa ja kunnianhimoa. Oli yllätys, ettá rakastin äärirajoja ja jännitystä ja sitä raakaa olotilaa, jossa saattaa olla tehdessään jotakin erinomaisen vaikeaa, jota ei vielä osaa, mutta jonka edessä huomaa, että omista puutteistaan huolimatta kykenee ihan mihin vain.
Vaikka olin vannonut, etten muuttaisi enää koskaan paikkaan, jossa en tuntenut ketään, ja vaikka olin päättänyt, että tekisin elämälläni jotakin helppoa, ja etten voisi koskaan lakata syömästä juustoa ja vehnää, ja arkeni oli täynnä vain vlogeja, ikävää ja paineita olla toisenlainen, ei mikään ollut ennallaan sen jäkeen, kun olin ensin hukannut itseni treeniin, ja sitten löytänyt itseni erilaisena.

Kun katson itseäni täältä samoista peileistä, niin perhekodissani kuin salillakin, näen sekä sen vanhan itseni, että uuden. Olen edelleen vähän hukassa, enkä enää usko, etteikö jokainen meistä aina sitä olisi. Samalla olen tullut niin upeaksi, etten meinaa tunnistaa itseäni ja sitä matkaa, jonka olen käynyt tähän päästäkseni. Minua itkettää tunnistaa, miten paljon häpeää ja halveksuntaa olen tuntenut vartaloani kohtaan, ja miten usein olen vähätellyt omaa kapasiteettiani ollakseni muiden odotusten vertainen, miten etäällä unelmistani ja siitä, mikä tässä maailmassa on kaunista ja hyvää, ja mikä sitä minussa. En vieläkään ole täysin kuronut umpeen kuilujaa eri elämänvaiheitteni väliltä, mutta olen hellä itselleni, lempeä vartalolleni, ja sanomattoman ylpeä kaikesta siitä elämästä, jota uskallan elää.
Eilen tein käsilläseisonnan ensimmäistä kertaa yksin, hehkulamppujen loisteessa salilla, jossa sekä hukkasin itseni, todennäköisesti siis vain sen itseni, joka uskotteli, ettei ikinä tekisi mitään niin turhaa, vaikeaa ja pelottavaa kuin seisoisi käsillään, että löysin rohkeutta ja varmuutta elää. Mielestäni se on sama asia, kuin itsensä löytäminen - jos uskaltaa elää, elää todennäköisesti henkiin oman itsensä.
Tämä kaikki on ollut elämäni vaikein ja hienoin prosessi, ja olen nyt pääsemässä siihen vaiheeseen, jossa se muuttuu pehmeämmäksi ja elinvoimaiseksi. Prosessi on minussa ja saan nauttia siitä, että tämä kaikki on totta elämässäni. Nyt olen tehnyt pelottavia ja haastavia juttuja ennenkin, joten tiedän, että kaikesta huolimatta ne kannattavat ja kannattelevat.

Jos elät läpi jotakin samankaltaista prosessia, tässä muutama suositus sellaisiin harjoitteisiin, jotka ovat tehneet kaiken minulle lempeämmäksi ja hallittavammaksi:
daily affirmations (olen tehnyt yhden pidemmän, jonka luen itselleni aamuisin, mutta käytän myös pitkin päivää muita, ja valmistelen itseäni erilaisiin koitoksiin niitä varten valituin sanoin - netistä löytyy hyviä ideoita, jos alkuun pääseminen tuntuu vaikealta)
journaling (itse kirjoitan aamuisin ajatuksenvirtaa sen verran kuin huvittaa, yleensä noin viidestä kymmeneen minuuttia, mutta kuitenkin aina niin, että saan mieleni tyhjennettyä)
terapia (minulle se tarkoitti psykologin kanssa monien lapsuudesta tulleiden solmujen availua, tunnesanojen opettelua ja muutenkin tunneterapiaa)
liikkumista vain tavoin, joista saan iloa (minulle se on ollut painonnoston lisäksi pyöräilyä, joogaa, pilatesta, kävelyä ja joskus hölkkää, pihatöitä, luonnonvesissä uimista ja kahvakuulaamista)
ruoan pohtiminen ja testaileminen (jonkun muun ohjeiden tai kaloreiden laskemisen sijaan tein niin, että mietin ensisijaisesti sitä, että mistä tulee minulle hyvä olo ja mieli, missä menevät oman eettisyyden rajani minkäkin ruoan ostamisen suhteen, milloin voin tehdä poikkeuksia, missä arvossa pidän sen makua, kauneutta, ravintoarvoja, hajua, koostumusta, määrää, lähdettä ja niin edelleen)
meditointi (minulle rukoileminen ja hiljentyminen)
ajan varaaminen rakkauden osoittamiselle ja vastaanottamiselle (minusta on ollut vaikeaa olla ystävä, mutta se kannattaa, kun siihen ryhtyy: oli kyseessä perhe, oma rakas tai ystävä, tekee jaettu aika, pienet lahjat ja viestit, kosketus ja palvelukset hyvää kummallekin osapuolelle)
uni
somen vähentäminen (kun olin kaiken pahimmassa vaiheessa ja täysin hukassa, poistin facebook-tilini kokonaan, enkä ollut vielä instagramissa, jolloin se vapautti aikaa, energiaa ja ajatuksia kaikkeen todella paljon tärkeämpään - tuon jäljiltä tunnen edelleenkin, kun käyn someylikierroksilla ja tarvitsen taukoa)
käsityöt ja muu luovuus (mulla se on kausiluontoista: joskus kirjoitan ja bloggaan, usein valokuvaan, vaihtelevasti virkkaan, neulon, maalaan, piirrän ja askartelen, mutta koitan tehdä useamman kerran viikossa jotain ihan ajan kanssa)

perjantai 24. maaliskuuta 2017

KEVÄTSILMÄT

Ystäväni naureskeli "talvisilmilleni", joille kirkas kevätaurinko on ollut pistävä ja raju. Vaikka silmäni eivät ole ihan vielä tottuneet valoon, olen muutoin valmis siihen. Elämä tuntuu niin vahvalta, ja on kannatellut minua upein tavoin.

Tunnen keväisin itseni aina uudeksi ja tänä keväänä ehkä vielä enemmän kuin minäkään aiempana kesänä. Tämä on kiinnostavaa siksikin, että toisaalta tunnen myös olevani enemmän oma itseni, kuin mitä olen saattanut koskaan ennen olla. Minulla on loppumassa useampi eri vaihe ja moni muu alkamassa. Silti elämäni tuntuu aivan, totaalisen omaltani. Joinakin päivinä se kaikki tuntuu melko levottomalta, sormet rauhattomilta ja mieli sitäkin ailahtelevaisemmalta, mutta toisinaan kaikki on valoisaa ja selkeää ja kaunista. Luulen, että juuri se on sitä ominta minua, enkä aio säikähtää. Tahdon uskoa, että näin suurien muutosten edessä saan levollisin mielin tuntea tuon kaiken, ja saisin, vaikkei näitä muutoksia olisikaan.
Kandityöni suhteen olen vihdoin saanut kasattua ajatukseni, eikä kaikki alkuvuoden teksti tunnukaan enää käyttökelvottomalta. Olen tainnut aiemmin katsoa sitä talvisilmin.
Minulla on alkanut yksi työ, ja toinen, lyhyemmän jakson juttu, on tulilla. Tämä kaikki siitä huolimatta, että olin jo ehtinyt säikähtää sitä mahdollisuutta, että olisin työtön tämän kesän. Kunakin tämän viikon päivistä olen ihastellut sitä, että tässä maailmassa on niin monia hommia, joista kaikista minä saan tehdä tällaisia. Vaikka monesti huomaan huvittuvani siitä, että töihin pääsen näemmä aina vain tutuille, kertoo kai sekin jotain, että ne, jotka tietävät vahvuuteni ja heikkouteni, ja kykyni, ja kyvyttömyyteni, haluavat työskennellä kanssani. Se valaa uskoa minuun kaiken tulevan suhteen.
Olen hakenut kolmeen kouluun, joista yhteen olen lähdössä haastatteluun, toisen tuloksia odottelen vielä kuukauden ainakin, ja kolmannen pitäisi ilmoitella itsestään ihan lähipäivinä. Parasta syksyn odotuksessa on varmasti se, että kaikki vaihtoehdoistani innostavat minua, enkä ole lähdössä minnekään yksin. Salaa kuitenkin katselen asuntoja aina vain yhdestä kohteesta.
Vaikka kalenterini on täydempi, kuin mitä se koskaan ennen on ollut, kävelen aina aamuisin salilta kotiin pidempää reittiä puiston halki, ja muistutan itseäni siitä, että minulla tosiaan on koko päivä aikaa.

Söin juuri parhaasta falafelkojusta, satamasta, laivamatkalle napatun falafelwrapin halloumilla. Suussani maistuu valkosipulilta, ja huomenna menen viimeiseen tenttiini. Muutan viikonloppuna koko omaisuuteni pois Tallinnasta. Odotan kevättä, kesääkin, ja syksyä niin. Luulenkin, että olen valmis vaihtamaan kevätsilmiin.

tiistai 28. helmikuuta 2017

TEINIRAKKAUS MUUTTI ELÄMÄNI

Kirsikka kirjoitti siitä, miten teinirakkaus voi muuttaa elämän, ja Henriikka elämänsä teinirakkaudesta. Minä aion kertoa, että teinirakkaus muutti elämäni.

Tapasimme jo silloin, kun olin vielä reilusti teini, ja olimme ystäviä pitkään. Vaikka olisi helppoa ajatella, että rakastumisemme viivästyi ihan liikaa, ja oli aivan liian pienestä kiinni, minä niin pitkään ihastuksissani olleena ja välimatkamme ystävyytemme ajan tasaisesti kasvaessa, ei se olisi totta. Uskon, että ajoitus, kuten kaikki muukin, on mennyt juuri kuten sen on pitänytkin. Rakastuimme loppujen lopuksi yllättäen, melkein kuin vahingossa, vaikka toisaalta se saattoi olla vain väistämätöntä. Se kaikki tapahtui juuri ennen teinivuosieni loppumista, ja laskettakoon siksi edelleen teinirakkaudeksi.

Voisin kuvitella, että olisin voinut kasvaa tässä ajassa muutenkin itsevarmemmaksi. Tiedän, että olisin edelleen itsenäinen, rohkea ja pehmeä, kuten ennenkin rakkauttamme. Se, mitä en siltikään kiistä on se, että olen enemmän, onnellisempi, kauniimpi ja toiveikkaampi hänen kanssaan. Kun saan olla hänen upeimpansa ja ihaninta, mitä hän tietää, muistuttaa se minua kaiken hälyn ja kiireen keskellä siitä, mitä minussa on. Muistan katsoa vähän totuudenmukaisemmin, saan elää vähän lempeämmin, kun tiedän, mitä kaikkea minussa voi nähdä. Hän kohtelee minua tavalla, jonka ansaitsen, ja vielä sitäkin anteliaammin. Se on tapa, josta voin ottaa mallia, ja joka johtaa siihen, että muistan useammin sen, mitä ansaitsen niin itseltäni kuin muiltakin. 

Ajattelen teinirakkauteni olevan niin hieno asia, että annan sen kasvaa elämäni rakkaudeksi. Saakoon se muuttaa elämääni loputtoman pitkään.

KUN OLIN KUUSITOISTA

Sain Facebookissa tällaisen haasteen, johon vastaan täällä, sillä mielestäni tämä on jakamisen veroinen.

Sain siis tehtäväkseni palauttaa mieleeni, mitä kuusitoistavuotiaana elämään kuului. 

Kun olin 16,
asuin Liedossa, yksikerroksisessa omakotitalossa, toisessa niistä siihenastisen elämäni kodeista, jonka muistan,
ajoin sinimustalla maastopyörällä enimmäkseen tallille, 
pelkäsin, etten pääsisi mukaan luokkani kaveriporukkaan, että muuttaisimme, että elämälleni ei löytyisi suuntaa,
työskentelin Turun Normaalikoulussa IB-luokalla, kesän siivoojana,
halusin olla joku muu, vähän itsevarmempi, vähän kauniimpi, nähty ja kuultu ja kaikkien suosittujen porukoihin sopiva

Nyt olen 21-vuotias,
asun vain pienen hetken vielä Tallinnassa, ja tämän ikävuoteni aikana myös Suomessa, sekä toisalla ulkomailla, muttemme vielä tiedä missä,
ajan vain abstrakteissa määreissä kohti tavoitteitani, mutta konkreettisesti en mitään välinettä, jolla kulkemista voisi ajamiseksi kutsua,
pelkään joskus pimeitä ja hiljaisia katuja, hiiriäkin vähän, enimmäkseen kuitenkin, että rakkailleni sattuisi jotain, että äitini palaa loppuun, että "maailma on tulossa hulluksi" (tämän haasteen minulle lähettäneen sanoin), että me ihmiset emme saa pelastettua kaikkea sitä, mikä vielä on kaunista,
                    
                   ja
haluan olla rauhassa tulevaisuuteni suhteen
                   aidosti läsnä
                   se, joka uskaltaa sanoa ääneen sen, mikä on rehellistä - silloinkin, kun se on epämukavaa
                   uraauurtava
                   aina antelias sillä, mitä minulla on
                   maisteri, tohtori, professori, akateemikko
                   villeimpiä unelmiaan todeksi elävä
                   lempeämpi itseäni kohtaan

torstai 23. helmikuuta 2017

ITSEENSÄ USKOMISESTA

Olen kaksikielinen ja niinpä minulta aina kysytään, ajattelenko suomeksi vaiko englanniksi. Kaikki, jotka ovat kaksikielisiä, tietävät, että se kuuluu kaksikielisyyden kokemukseen. Vastaan aina, etten ajattele kielillä, ja että ajatukseni ovat paljon sanojakin abstraktimpia. Olen kyllä lukenut aiheeseen liittyviä tutkimuksia ja tiedän, että myös toisin uskotaan, mutta tämä on minun kokemukseni asiasta. Sen voin silti myös kertoa, että voin mitään kummempaa ajattelematta vaihtaa kielestä toiseen, ja myös sen, että jos mietin mitä aion sanoa, mietin sillä kielellä jolla aion sanoa. Tämä liittyy postaukseni aiheeseen siten, että kun puhun itselleni, puhun usein englanniksi. En silloin, kun mutisen ja kiukuttelen kastuneista sukista tai liian kovasti kasvoja palelluttavasta tuulesta, vaan silloin, kun puhun tärkeitä ja kauniita ja syvällisiä itselleni. Usein aamuisin, esimerkiksi, kutsun itseäni nimin sweetheart, darling ja honey. Ei kukaan muu ole sitä tekemässä kylmissä ja kosteissa hetkissä matkalla salilta kotiin, eikä se ole muiden tehtävissä, sillä on osoittautunut korvaamattoman tärkeäksi osata nähdä itseni niin.
Kirjoitin itselleni daily affirmationin, jonka luen ääneen itselleni päivittäin. Se menee näin:

"There is enough. I have enough. I AM ENOUGH.

I am kind. I am generous. I am compassionate and courageous and I have a voice that is WORTH BEING HEARD.

My body is strong & beautiful & full of peace.

I am loved. I love. I am not afraid.

God sees me, She knows me, She loves me."

En huuda suurin kirjaimin kirjoitettuja osioita itselleni, painotan vain. En edes ihan tiedä, miksi tästä tuli juuri tällainen, mutta kun mietin, mitä haluaisin vielä tietää ja uskoa, oli tämä se muoto, johon ajatukseni muotoutuivat. Kirjoitin kaiken valoisalle paperille ja liimasin sydänkartonkia vasten. 
En muuten aina ajattele Jumalaa naisena, mutta haluaisin sen perspektiivin olevan minulle yhtä todellinen, kuin Isä-Jumala. Luulen, että asia muotoutui siksi noin - joitakin asioita on aluksi helpoin puhua tai ajatella itsekseen.

Kaikki ylläoleva liittyy suurenmoiseen muutokseen, jota tunnen itsessäni tapahtuvan. Olen ajatellut itsestäni lempeitä, kauniita ja ihania asioita. Olen uskaltanut jahdata unelmiani konkreettisin askelin. Se on tuonut hienoja yllätyksiä ja haavoittuvaisuutta ja jännitystä, eli toisin sanoin kaikkea sitä, mitä elämääni haluankin.

Viime viikolla aloitin uuden blogin. Se ei ole korvike tälle blogille, vaan paikka, jossa jakaa työtäni samaan tapaan kuin valokuvaaja ehkä tekisi, tai graafikko, tai poliitikko, tai kampaaja. En ole yksikään edellämainituista, mutta erään professorini sanoin "on olemassa suuri riski", että minusta tulee LEGAL ACADEMIC (en taaskaan huutanut, tuolta asia vain päässäni tuntuu: suurelta ja oudolta ja hurjalta) ja minä haluan uskaltaa kirjoittaa ja pohtia julkisesti, vaikka se onkin riskaapelia. Enkä ole ilmeisesti aivan surkea siinä, vaikka sekin minua joskus pelottaa siitä huolimatta, että rakastan koko prosessia, sillä minut on juuri kutsuttu haastatteluun erään yliopiston sellaiseen ohjelmaan, johon minulla ei edes vielä ole vaadittua tutkintoa. Olen niin täpinöissäni, ettei alemmuuskompleksi ole voinut iskeä. Olen vain äärimmäisen kiitollinen ja jännittynyt ja innostunut ja ennen kaikkea, ja enemmän kuin mitään muuta, YLPEÄ ITSESTÄNI. Siispä tiedän nyt, että sekin on mahdollista.

Osoitteessa https://kerttulithinks.wordpress.com/ on viimeisimpänä t o d e l l a pitkä teksti Libyan tilanteeseen liittyen, mutta suosittelen sitä edeltävää tekstiä vierailustani Euroopan yliopistoinstituutissa, sillä kuvassa näkyvät jännityksestä kippurassa olevat varpaani. Suosittelen kyllä myös sitä pitkää tekstiä, ja ajankohtaisen syyn kerron semi-professional-Instagram-tilillä https://www.instagram.com/kerttulithinks/. 

Koska itseeni uskominen on tuonut niin uskomatonta hyvänolontunnetta, suosittelen sitä sinullekin. Itse aion ehkä ruveta huutamaan noita suuria sanoja, jos ne eivät aio pian muuten mennä perille. Ajattelin myös tehdä entistä kovemmin hommia, jotta olisi lisää, mistä olla ylpeä. Täytynee mainita, että veikkaan terapeuttini sanovan, ettei sen ylpeyden tulisi liittyä vain saavutuksiin - minussa on ylpeyden aiheita ihan vain siksi, että olen minä. Siitäkin huolimatta ajattelisin, ettei pienet ja suuret boostaukset siihen hienojen saavutuksien johdosta pahitteeksikaan ole.

keskiviikko 15. helmikuuta 2017

UUDESTA VUODESTA

Minulla on elämässäni kaikki. Kaikki mitä haluan ja toivon, enkä osaa oikein kuvailla sitä. Viime vuosi oli elämäni hurjin, tämä ehkä vieläkin hurjempi. Minua jännittää joka päivä, eivätkä tunnit tunnu riittävän kaikkeen, ihan. Samalla tunnen rauhaa nyt enemmän kuin pitkään aikaan, ja kaikki tuntuu todelta ja hyvältä ja kiirekin oikealta.
Nämä kuvat ovat sekalaisessa järjestyksessä viimeisen kolmen kuukauden ajalta.



Olen harjoitellut nautiskelemista - sitä, miltä tuntuu, kun rauhassa tuskastuttaa kauneimpien papereiden ääressä, tai kun hienostelee kauneimmat kahvielementit järjestykseen kuvaa varten ja sitten hiljaa juo kahvin ja syö suklaan, tai kun istuu tietokoneen ääressä ja pohtii ihan kiireettä sanojaan, tai kun kävelee pidempää reittiä salilta kotiin kuullakseen linnut.



Tämän sormuksen teki eräs valloittava Tallinnalainen korutaiteilija (hän on instagramissa @fiktsioon), ja se ihastuttaa minua niin monella tapaa. Takin löysi Monkin rekistä toinen ystäväni, ja siitäkin ilahdun.



Olemme ystävyytemme alusta asti käyneet retkillä luonnossa. Tämä oli auringossa ja eväsretkemme laiturilla, enkä tiedä koskaan muulloin puhuneeni niin auki jokaista intohimotyöhön liittyvää epävarmuutta, mutta kevyemmäksi olen harvoin tuntenut itseäni.



Suunnittelemme maailman upeinta juhlaa.







Joululomallani olin Kotkassa ja Helsingissä, enkä ihan tuntenut tukehtuvani kumpaankaan. On hirveän vaikeaa olla muiden nurkissa, koluta liian vanhoja ja tuttuja paikkoja, ja samalla ihanaa. Kirjoitan thesistä, jota kohtaan tunnen aivan erityistä vastuuta ja intoa ja turhautumista. Joskus tuntuu siltä, kuin vain esittäisin aikuista. Olen tämän vuoden puolella ensimmäistä kertaa myös tajunnut, että elämästäni voi tulla erinomaisen hieno, että minulla voi olla vaikutusta, että minua saatetaan vielä kuunnella, ja että voin ehkä elättää itseni töillä, joita rakastan. 


Tällaisten syiden takia, muiden muassa, on aina upeaa palata Tallinnaan.



Terapeuttini ja minä olemme huomanneet, että käsityöt lisäävät terveyttäni. Olen neulonut, tehnyt leikekirjaa, virkannut, vähän sellaisia, siksi. Iloa lisää, kiitos.


Tässä kahvittelen maailman ihanimman äidin kanssa, hän, hän on minun äitini.




Syönytkin olen, tietysti. Mieluiten äitin riisipaperirullia, brunssia rakkaani kanssa, kakkuja ja kaikkea muuta, josta minulle tulee hyvä olo ja mieli. Tänään ostin jäätelöä, söin soijanakkikeittoa, appelsiinia, ja muuta. Tärkeintä on, että tekee mieli syödä ilolla.



Vispipuuroa, kiitos, roppakaupalla.


Kävin ennen joulua valitsemassa kihlasormukseeni kiven. Se oli häkellyttävää. Moni on tiennyt heti sen nähdessään, että se on minun kiveni. Minäkin.


Ystävyys on ollut ihanaa, ja pitkästä aikaa kevyttä ja kiitollista. Tässä kuvassa sydänystäväni on kylässä luonani Tallinnassa.






Kuten sanottu: käsitöitä ja ystävyyttä (terveellistä).








Kaiken lisäksi ihan hirveän paljon rakkautta.


Olen palannut Tallinnaan ja hommiin ja kaikki on edelleen sekä raskasta että upeinta elämässäni, enkä ehkä koskaan lakkaa tuntemasta näin suuria, mutta sepä vasta hienoa voikin olla.