tiistai 28. helmikuuta 2017

TEINIRAKKAUS MUUTTI ELÄMÄNI

Kirsikka kirjoitti siitä, miten teinirakkaus voi muuttaa elämän, ja Henriikka elämänsä teinirakkaudesta. Minä aion kertoa, että teinirakkaus muutti elämäni.

Tapasimme jo silloin, kun olin vielä reilusti teini, ja olimme ystäviä pitkään. Vaikka olisi helppoa ajatella, että rakastumisemme viivästyi ihan liikaa, ja oli aivan liian pienestä kiinni, minä niin pitkään ihastuksissani olleena ja välimatkamme ystävyytemme ajan tasaisesti kasvaessa, ei se olisi totta. Uskon, että ajoitus, kuten kaikki muukin, on mennyt juuri kuten sen on pitänytkin. Rakastuimme loppujen lopuksi yllättäen, melkein kuin vahingossa, vaikka toisaalta se saattoi olla vain väistämätöntä. Se kaikki tapahtui juuri ennen teinivuosieni loppumista, ja laskettakoon siksi edelleen teinirakkaudeksi.

Voisin kuvitella, että olisin voinut kasvaa tässä ajassa muutenkin itsevarmemmaksi. Tiedän, että olisin edelleen itsenäinen, rohkea ja pehmeä, kuten ennenkin rakkauttamme. Se, mitä en siltikään kiistä on se, että olen enemmän, onnellisempi, kauniimpi ja toiveikkaampi hänen kanssaan. Kun saan olla hänen upeimpansa ja ihaninta, mitä hän tietää, muistuttaa se minua kaiken hälyn ja kiireen keskellä siitä, mitä minussa on. Muistan katsoa vähän totuudenmukaisemmin, saan elää vähän lempeämmin, kun tiedän, mitä kaikkea minussa voi nähdä. Hän kohtelee minua tavalla, jonka ansaitsen, ja vielä sitäkin anteliaammin. Se on tapa, josta voin ottaa mallia, ja joka johtaa siihen, että muistan useammin sen, mitä ansaitsen niin itseltäni kuin muiltakin. 

Ajattelen teinirakkauteni olevan niin hieno asia, että annan sen kasvaa elämäni rakkaudeksi. Saakoon se muuttaa elämääni loputtoman pitkään.

KUN OLIN KUUSITOISTA

Sain Facebookissa tällaisen haasteen, johon vastaan täällä, sillä mielestäni tämä on jakamisen veroinen.

Sain siis tehtäväkseni palauttaa mieleeni, mitä kuusitoistavuotiaana elämään kuului. 

Kun olin 16,
asuin Liedossa, yksikerroksisessa omakotitalossa, toisessa niistä siihenastisen elämäni kodeista, jonka muistan,
ajoin sinimustalla maastopyörällä enimmäkseen tallille, 
pelkäsin, etten pääsisi mukaan luokkani kaveriporukkaan, että muuttaisimme, että elämälleni ei löytyisi suuntaa,
työskentelin Turun Normaalikoulussa IB-luokalla, kesän siivoojana,
halusin olla joku muu, vähän itsevarmempi, vähän kauniimpi, nähty ja kuultu ja kaikkien suosittujen porukoihin sopiva

Nyt olen 21-vuotias,
asun vain pienen hetken vielä Tallinnassa, ja tämän ikävuoteni aikana myös Suomessa, sekä toisalla ulkomailla, muttemme vielä tiedä missä,
ajan vain abstrakteissa määreissä kohti tavoitteitani, mutta konkreettisesti en mitään välinettä, jolla kulkemista voisi ajamiseksi kutsua,
pelkään joskus pimeitä ja hiljaisia katuja, hiiriäkin vähän, enimmäkseen kuitenkin, että rakkailleni sattuisi jotain, että äitini palaa loppuun, että "maailma on tulossa hulluksi" (tämän haasteen minulle lähettäneen sanoin), että me ihmiset emme saa pelastettua kaikkea sitä, mikä vielä on kaunista,
                    
                   ja
haluan olla rauhassa tulevaisuuteni suhteen
                   aidosti läsnä
                   se, joka uskaltaa sanoa ääneen sen, mikä on rehellistä - silloinkin, kun se on epämukavaa
                   uraauurtava
                   aina antelias sillä, mitä minulla on
                   maisteri, tohtori, professori, akateemikko
                   villeimpiä unelmiaan todeksi elävä
                   lempeämpi itseäni kohtaan

torstai 23. helmikuuta 2017

ITSEENSÄ USKOMISESTA

Olen kaksikielinen ja niinpä minulta aina kysytään, ajattelenko suomeksi vaiko englanniksi. Kaikki, jotka ovat kaksikielisiä, tietävät, että se kuuluu kaksikielisyyden kokemukseen. Vastaan aina, etten ajattele kielillä, ja että ajatukseni ovat paljon sanojakin abstraktimpia. Olen kyllä lukenut aiheeseen liittyviä tutkimuksia ja tiedän, että myös toisin uskotaan, mutta tämä on minun kokemukseni asiasta. Sen voin silti myös kertoa, että voin mitään kummempaa ajattelematta vaihtaa kielestä toiseen, ja myös sen, että jos mietin mitä aion sanoa, mietin sillä kielellä jolla aion sanoa. Tämä liittyy postaukseni aiheeseen siten, että kun puhun itselleni, puhun usein englanniksi. En silloin, kun mutisen ja kiukuttelen kastuneista sukista tai liian kovasti kasvoja palelluttavasta tuulesta, vaan silloin, kun puhun tärkeitä ja kauniita ja syvällisiä itselleni. Usein aamuisin, esimerkiksi, kutsun itseäni nimin sweetheart, darling ja honey. Ei kukaan muu ole sitä tekemässä kylmissä ja kosteissa hetkissä matkalla salilta kotiin, eikä se ole muiden tehtävissä, sillä on osoittautunut korvaamattoman tärkeäksi osata nähdä itseni niin.
Kirjoitin itselleni daily affirmationin, jonka luen ääneen itselleni päivittäin. Se menee näin:

"There is enough. I have enough. I AM ENOUGH.

I am kind. I am generous. I am compassionate and courageous and I have a voice that is WORTH BEING HEARD.

My body is strong & beautiful & full of peace.

I am loved. I love. I am not afraid.

God sees me, She knows me, She loves me."

En huuda suurin kirjaimin kirjoitettuja osioita itselleni, painotan vain. En edes ihan tiedä, miksi tästä tuli juuri tällainen, mutta kun mietin, mitä haluaisin vielä tietää ja uskoa, oli tämä se muoto, johon ajatukseni muotoutuivat. Kirjoitin kaiken valoisalle paperille ja liimasin sydänkartonkia vasten. 
En muuten aina ajattele Jumalaa naisena, mutta haluaisin sen perspektiivin olevan minulle yhtä todellinen, kuin Isä-Jumala. Luulen, että asia muotoutui siksi noin - joitakin asioita on aluksi helpoin puhua tai ajatella itsekseen.

Kaikki ylläoleva liittyy suurenmoiseen muutokseen, jota tunnen itsessäni tapahtuvan. Olen ajatellut itsestäni lempeitä, kauniita ja ihania asioita. Olen uskaltanut jahdata unelmiani konkreettisin askelin. Se on tuonut hienoja yllätyksiä ja haavoittuvaisuutta ja jännitystä, eli toisin sanoin kaikkea sitä, mitä elämääni haluankin.

Viime viikolla aloitin uuden blogin. Se ei ole korvike tälle blogille, vaan paikka, jossa jakaa työtäni samaan tapaan kuin valokuvaaja ehkä tekisi, tai graafikko, tai poliitikko, tai kampaaja. En ole yksikään edellämainituista, mutta erään professorini sanoin "on olemassa suuri riski", että minusta tulee LEGAL ACADEMIC (en taaskaan huutanut, tuolta asia vain päässäni tuntuu: suurelta ja oudolta ja hurjalta) ja minä haluan uskaltaa kirjoittaa ja pohtia julkisesti, vaikka se onkin riskaapelia. Enkä ole ilmeisesti aivan surkea siinä, vaikka sekin minua joskus pelottaa siitä huolimatta, että rakastan koko prosessia, sillä minut on juuri kutsuttu haastatteluun erään yliopiston sellaiseen ohjelmaan, johon minulla ei edes vielä ole vaadittua tutkintoa. Olen niin täpinöissäni, ettei alemmuuskompleksi ole voinut iskeä. Olen vain äärimmäisen kiitollinen ja jännittynyt ja innostunut ja ennen kaikkea, ja enemmän kuin mitään muuta, YLPEÄ ITSESTÄNI. Siispä tiedän nyt, että sekin on mahdollista.

Osoitteessa https://kerttulithinks.wordpress.com/ on viimeisimpänä t o d e l l a pitkä teksti Libyan tilanteeseen liittyen, mutta suosittelen sitä edeltävää tekstiä vierailustani Euroopan yliopistoinstituutissa, sillä kuvassa näkyvät jännityksestä kippurassa olevat varpaani. Suosittelen kyllä myös sitä pitkää tekstiä, ja ajankohtaisen syyn kerron semi-professional-Instagram-tilillä https://www.instagram.com/kerttulithinks/. 

Koska itseeni uskominen on tuonut niin uskomatonta hyvänolontunnetta, suosittelen sitä sinullekin. Itse aion ehkä ruveta huutamaan noita suuria sanoja, jos ne eivät aio pian muuten mennä perille. Ajattelin myös tehdä entistä kovemmin hommia, jotta olisi lisää, mistä olla ylpeä. Täytynee mainita, että veikkaan terapeuttini sanovan, ettei sen ylpeyden tulisi liittyä vain saavutuksiin - minussa on ylpeyden aiheita ihan vain siksi, että olen minä. Siitäkin huolimatta ajattelisin, ettei pienet ja suuret boostaukset siihen hienojen saavutuksien johdosta pahitteeksikaan ole.

keskiviikko 15. helmikuuta 2017

UUDESTA VUODESTA

Minulla on elämässäni kaikki. Kaikki mitä haluan ja toivon, enkä osaa oikein kuvailla sitä. Viime vuosi oli elämäni hurjin, tämä ehkä vieläkin hurjempi. Minua jännittää joka päivä, eivätkä tunnit tunnu riittävän kaikkeen, ihan. Samalla tunnen rauhaa nyt enemmän kuin pitkään aikaan, ja kaikki tuntuu todelta ja hyvältä ja kiirekin oikealta.


Olen harjoitellut nautiskelemista - sitä, miltä tuntuu, kun rauhassa tuskastuttaa kauneimpien papereiden ääressä, tai kun hienostelee kauneimmat kahvielementit järjestykseen kuvaa varten ja sitten hiljaa juo kahvin ja syö suklaan, tai kun istuu tietokoneen ääressä ja pohtii ihan kiireettä sanojaan, tai kun kävelee pidempää reittiä salilta kotiin kuullakseen linnut.


Tämän sormuksen teki eräs valloittava Tallinnalainen korutaiteilija (hän on instagramissa @fiktsioon), ja se ihastuttaa minua niin monella tapaa. Takin löysi Monkin rekistä toinen ystäväni, ja siitäkin ilahdun.



Olemme ystävyytemme alusta asti käyneet retkillä luonnossa. Tämä oli auringossa ja eväsretkemme laiturilla, enkä tiedä koskaan muulloin puhuneeni niin auki jokaista intohimotyöhön liittyvää epävarmuutta, mutta kevyemmäksi olen harvoin tuntenut itseäni.



Suunnittelemme maailman upeinta juhlaa.







Joululomallani olin Kotkassa ja Helsingissä, enkä ihan tuntenut tukehtuvani kumpaankaan. On hirveän vaikeaa olla muiden nurkissa, koluta liian vanhoja ja tuttuja paikkoja, ja samalla ihanaa. Kirjoitan thesistä, jota kohtaan tunnen aivan erityistä vastuuta ja intoa ja turhautumista. Joskus tuntuu siltä, kuin vain esittäisin aikuista. Olen tämän vuoden puolella ensimmäistä kertaa myös tajunnut, että elämästäni voi tulla erinomaisen hieno, että minulla voi olla vaikutusta, että minua saatetaan vielä kuunnella, ja että voin ehkä elättää itseni töillä, joita rakastan. 


Tällaisten syiden takia, muiden muassa, on aina upeaa palata Tallinnaan.


Terapeuttini ja minä olemme huomanneet, että käsityöt lisäävät terveyttäni. Olen neulonut, tehnyt leikekirjaa, virkannut, vähän sellaisia, siksi. Iloa lisää, kiitos.


Tässä kahvittelen maailman ihanimman äidin kanssa, hän, hän on minun äitini.




Syönytkin olen, tietysti. Mieluiten äitin riisipaperirullia, brunssia rakkaani kanssa, kakkuja ja kaikkea muuta, josta minulle tulee hyvä olo ja mieli. Tänään ostin jäätelöä, söin soijanakkikeittoa, appelsiinia, ja muuta. Tärkeintä on, että tekee mieli syödä ilolla.



Vispipuuroa, kiitos, roppakaupalla.


Kävin ennen joulua valitsemassa kihlasormukseeni kiven. Se oli häkellyttävää. Moni on tiennyt heti sen nähdessään, että se on minun kiveni. Minäkin.


Ystävyys on ollut ihanaa, ja pitkästä aikaa kevyttä ja kiitollista. Tässä kuvassa sydänystäväni on kylässä luonani Tallinnassa.






Kuten sanottu: käsitöitä ja ystävyyttä (terveellistä).








Kaiken lisäksi ihan hirveän paljon rakkautta.


Olen palannut Tallinnaan ja hommiin ja kaikki on edelleen sekä raskasta että upeinta elämässäni, enkä ehkä koskaan lakkaa tuntemasta näin suuria, mutta sepä vasta hienoa voikin olla.

ASIOITA, JOTKA ILAHDUTTAVAT

Eteeriset öljyt, mittavin määrin - diffuusorissa, korvalehdissä, ohimoilla, ihan vain haisteltunakin
Merinovillainen paita
Kaikki kolme keskeneräistä kirjaani
Tulppaanit, varsinkin ranskalaiset
Biomarketin banaanilastut, ne kaikkein rapeimmat, jotka eivät ole liian makeita
Sosialismiin kallistuva, italialinen, hyvin intellektuaali professori
Pumpulinpehmeä ja pörröinen tukka
Gilmore Girls
Tulevat työkuviot

keskiviikko 1. helmikuuta 2017

HÄDÄSTÄ SEESTEISYYTEEN

En tiedä, onko kyseessä eteeristen öljyjen, Gilmore Girls -jaksojen holtittoman määrän vaiko usean onnistumisen tunteeseen johtaneen käänteen vaikutus elämässäni, mutta jokin sisälläni on rauhoittunut. Kyllä edelleen kipuilen kaikkien samojen vanhojen juttujen kanssa, enkä vieläkään aina osaa ennakoida tai käsitellä temperamenttiani, mutta tunne-elämäni pohjavire on raukea kaikesta siitä etuoikeudesta ja kauneudesta, jota olen saanut kokea.
Välillä ihmettelen, että minäkö se tosiaan olen, joka elän tämän elämän. Elämän, joka on intohimoa, haastetta, rakkautta, ystävyyttä, yksinäisyyttä, iloa, surua, yllätyksiä, laiskottelua, höpsöttelyä, kovaa työtä, kunnianhimoa, toiveita ja taivaan kokoisia unelmia täynnä.

Olen huomannut, että sitä mukaa, kun minulle tarjotaan tilaisuuksia ja mahdollisuuksia, olen kohdannut aivan uudenlaisen haavoittuvaisuuden itsessäni. Jos oikeasti aion uskoa ääneeni, on minun silloin seisottava sen takana, mitä ääneen sanon. Minua pelottaa antaa vieraiden käsiin henkilökohtaista. Samalla haluan sanoa asioita, jotka resonoivat henkilökohtaisella tasolla. Vaikka kyse olisikin laista, oikeudesta ja politiikasta, kaikuu analyyseissäni käsitykseni oikeasta ja väärästä, arvoni, toiveeni, toivoni, ja voi, miten paljon se minusta paljastaakaan.
Enkä ole ennen kokenut niin suurta vastuuta työstäni. Tämä on se, jonka takana tulen seisomaan. Ehkä tämä tulee olemaan osa sitä, mistä minut tunnetaan. Siksi haluan tehdä sen oikein. Samalla tahdon uskoa, että olemme ihmisinä erehtyväisiä ja armahtavaisia ja että saamme muuttaa mieltämme. Toivon oikein kovasti, että sen hokeminen vapauttaa minut siitä pelosta, että tulisin ilmaisseeksi jotakin, joka ei ole loputtoman totta tai oikeaa. Jospa voisin uskoa, että soisin muillekin oikeuden muuttaa mieltään, tehdä virheitä ja että arvostaisin itsensä likoon laittamista ja suopeaa asennetta muiden näkemyksiä kohtaan. Siispä tämä todella olkoon tekemisen ja kokeilemisen ja oppimisen vuosi.
Samaisten tilaisuuksien ja mahdollisuuksien kääntöpuoli on se, että hengästyn vain siitä ajatuksesta, että sille, mitä tahdon tehdä, on kysyntää, ja että tässä maailmassa on paikka sille, mitä tahdon antaa.

En tiedä, onko kyse syömästäni pastasta, loikoillen vietetyistä iltapäivistä vaiko kandityöhön kirjoitetuista sivuista, mutta tämän vuoden rakkaus on ollut helpompaa kuin viimeisten viiden. Otin varovaisesti salikortin ja tänään vietin kyseisellä salilla kaksikymmentä minuuttia. Lisäsin iltaruokaani niin kermat kuin lehtikaaletkin, ja hymyilin peilikuvalleni vastauksena refleksinomaisesti tuleville ajatuksille. Tahdon tätä helppoa rakkautta lisää.
Helppoa rakkautta toivon myös läheisilleni lisää, sillä en suinkaan ole ollut helppo rakastettava vielä tämän vuoden aikana. Seesteisyyteni ei ole aina näyttäytynyt ulospäin, sillä kohdalleni rauha harvoin tulee ilman muita tunteita. Kunnes opin kieltäytymään niistä tarjoilluista tunteista, joita en itselleni toivo, toivon, että saan sanoja niistä puhumiseen ja kovasti lempeyttä.