tiistai 28. helmikuuta 2017

KUN OLIN KUUSITOISTA

Sain Facebookissa tällaisen haasteen, johon vastaan täällä, sillä mielestäni tämä on jakamisen veroinen.

Sain siis tehtäväkseni palauttaa mieleeni, mitä kuusitoistavuotiaana elämään kuului. 

Kun olin 16,
asuin Liedossa, yksikerroksisessa omakotitalossa, toisessa niistä siihenastisen elämäni kodeista, jonka muistan,
ajoin sinimustalla maastopyörällä enimmäkseen tallille, 
pelkäsin, etten pääsisi mukaan luokkani kaveriporukkaan, että muuttaisimme, että elämälleni ei löytyisi suuntaa,
työskentelin Turun Normaalikoulussa IB-luokalla, kesän siivoojana,
halusin olla joku muu, vähän itsevarmempi, vähän kauniimpi, nähty ja kuultu ja kaikkien suosittujen porukoihin sopiva

Nyt olen 21-vuotias,
asun vain pienen hetken vielä Tallinnassa, ja tämän ikävuoteni aikana myös Suomessa, sekä toisalla ulkomailla, muttemme vielä tiedä missä,
ajan vain abstrakteissa määreissä kohti tavoitteitani, mutta konkreettisesti en mitään välinettä, jolla kulkemista voisi ajamiseksi kutsua,
pelkään joskus pimeitä ja hiljaisia katuja, hiiriäkin vähän, enimmäkseen kuitenkin, että rakkailleni sattuisi jotain, että äitini palaa loppuun, että "maailma on tulossa hulluksi" (tämän haasteen minulle lähettäneen sanoin), että me ihmiset emme saa pelastettua kaikkea sitä, mikä vielä on kaunista,
                    
                   ja
haluan olla rauhassa tulevaisuuteni suhteen
                   aidosti läsnä
                   se, joka uskaltaa sanoa ääneen sen, mikä on rehellistä - silloinkin, kun se on epämukavaa
                   uraauurtava
                   aina antelias sillä, mitä minulla on
                   maisteri, tohtori, professori, akateemikko
                   villeimpiä unelmiaan todeksi elävä
                   lempeämpi itseäni kohtaan

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti