maanantai 24. huhtikuuta 2017

SIELLÄ, MISSÄ NIIN HUKKASIN KUIN LÖYSINKIN ITSENI

Kirjoitan tätä meille samaisesta paikasta, jossa elin hyvinkin samaa arkea kuin nyt, joskin täysin erilaista elämää, vain kolme vuotta sitten. Kun ajattelin otsikon ajatusta, olin salilla, mutta tämä pätee kaiketi tähän kaupunkiinkin, näihin katuihin ja välimatkoihin, ja kaikkeen, mitä olen täällä ollut ja joksi täältä lähtiessäni tullut.
Muutimme viisi vuotta sitten, ja vaikka moni sanani sitä edelleenkin heijastaa, sanoittaisin tapahtuman ytimen niin, että se oli elämäni rankin siirtymä. En edelleenkään täydellisesti käsitä, kuten en silloinkaan käsittänyt täysin, mikä sen kaiken kivun aiheutti, mutta pitkään silti koin olevani väärässä paikassa, vääränlainen, yksin ja hukassa. En pysty alkuunkaan selittämään, miten asiat muuttuivat, kun eivät ne nopeasti muuttuneetkaan, mutta sen kaaoksen, surun ja hajanaisuuteni keskeltä löysin itsestäni kaikkea sellaista uutta, jota en ollut ihmisten, kiireen ja muiden miellyttämiseltäni nähnyt, tai varmaankaan vain ollut osannut etsiä.
Pitkään mielsin itseni laiskaksi, päämäärättömäksi, positiiviseksi ja kiltiksi. Pidin itseäni ikäistäni kypsempänä ja tiesin olevani varsin kyvykäs solmimaan juuri sellaisia ystävyyksiä, joita halusin itselleni, sillä ollessaan muuntautumiskykyinen, osaa sitä soluttautua moniin porukoihin, mukauttaa tyylinsä sopivaksi, sanansa muiden mieliksi. En ollut urheilullinen, enkä uskonut pitäväni siitä. Syy siihen, miksi otsikon ajatus liittyi alkujaan saliin oli se, että siellä sain ensimmäistä kertaa osoittaa itselleni olleeni totaalisen väärässä. Hukkasin itseni laihduttamisen ja kiinteytymisen pauloihin, jonka seuraamuksista kärsin edelleen kausittain, mitä syömisiini, laskelmointeihini, treenisuunnitelmiini ja muihin senlaisiin tulee. Sitäkin enemmän kuitenkin löysin itseni liikkumisen haastavuudesta ja hyvänolon ilosta, joiden elämääni kantamista hedelmistä nautin päivittäin.
Arkeni pohja on nyt siinä, että ensisijaisesti huolehdin itsestäni niin, että nukun, syön, liikun, rentoudun ja hiljennyn ja vasta, kun tiedän tekeväni niitä riittäväti, jaan aikani muihin touhuihin. Tämä on ollut keskeistä muutenkin kuin siten, että olenkin huomannut rakastavani itseäni, kroppaani, liikkumista ja rutiinia. Kun liikun, muistan aina sen, kuka olen ollut. Liikkumiseni ei enää johdu siitä, että haluaisin sillä elämän alueella saavuttaa tai tavoitella mitään muuta kuin sitä, että ehdin liikkua liikkumisen ilosta ja sen tuomasta tasapainosta arjessani, mutta se mullisti sen, mitä tiedän itsestäni ja kyvyistäni. Isäni totesi asian ytimekkäimmällä tavalla sanoessaan kerran, että minusta tuli kuin eri ihminen, kun aloin treenaamaan. Se kuulostaa rajulta, eikä ole niin musta-valkoisesti totta, mutta vasta salilla käytyäni opin, että minussa on vetoa ja voimaa ja paloa ja kunnianhimoa. Oli yllätys, ettá rakastin äärirajoja ja jännitystä ja sitä raakaa olotilaa, jossa saattaa olla tehdessään jotakin erinomaisen vaikeaa, jota ei vielä osaa, mutta jonka edessä huomaa, että omista puutteistaan huolimatta kykenee ihan mihin vain.
Vaikka olin vannonut, etten muuttaisi enää koskaan paikkaan, jossa en tuntenut ketään, ja vaikka olin päättänyt, että tekisin elämälläni jotakin helppoa, ja etten voisi koskaan lakata syömästä juustoa ja vehnää, ja arkeni oli täynnä vain vlogeja, ikävää ja paineita olla toisenlainen, ei mikään ollut ennallaan sen jäkeen, kun olin ensin hukannut itseni treeniin, ja sitten löytänyt itseni erilaisena.

Kun katson itseäni täältä samoista peileistä, niin perhekodissani kuin salillakin, näen sekä sen vanhan itseni, että uuden. Olen edelleen vähän hukassa, enkä enää usko, etteikö jokainen meistä aina sitä olisi. Samalla olen tullut niin upeaksi, etten meinaa tunnistaa itseäni ja sitä matkaa, jonka olen käynyt tähän päästäkseni. Minua itkettää tunnistaa, miten paljon häpeää ja halveksuntaa olen tuntenut vartaloani kohtaan, ja miten usein olen vähätellyt omaa kapasiteettiani ollakseni muiden odotusten vertainen, miten etäällä unelmistani ja siitä, mikä tässä maailmassa on kaunista ja hyvää, ja mikä sitä minussa. En vieläkään ole täysin kuronut umpeen kuilujaa eri elämänvaiheitteni väliltä, mutta olen hellä itselleni, lempeä vartalolleni, ja sanomattoman ylpeä kaikesta siitä elämästä, jota uskallan elää.
Eilen tein käsilläseisonnan ensimmäistä kertaa yksin, hehkulamppujen loisteessa salilla, jossa sekä hukkasin itseni, todennäköisesti siis vain sen itseni, joka uskotteli, ettei ikinä tekisi mitään niin turhaa, vaikeaa ja pelottavaa kuin seisoisi käsillään, että löysin rohkeutta ja varmuutta elää. Mielestäni se on sama asia, kuin itsensä löytäminen - jos uskaltaa elää, elää todennäköisesti henkiin oman itsensä.
Tämä kaikki on ollut elämäni vaikein ja hienoin prosessi, ja olen nyt pääsemässä siihen vaiheeseen, jossa se muuttuu pehmeämmäksi ja elinvoimaiseksi. Prosessi on minussa ja saan nauttia siitä, että tämä kaikki on totta elämässäni. Nyt olen tehnyt pelottavia ja haastavia juttuja ennenkin, joten tiedän, että kaikesta huolimatta ne kannattavat ja kannattelevat.

Jos elät läpi jotakin samankaltaista prosessia, tässä muutama suositus sellaisiin harjoitteisiin, jotka ovat tehneet kaiken minulle lempeämmäksi ja hallittavammaksi:
daily affirmations (olen tehnyt yhden pidemmän, jonka luen itselleni aamuisin, mutta käytän myös pitkin päivää muita, ja valmistelen itseäni erilaisiin koitoksiin niitä varten valituin sanoin - netistä löytyy hyviä ideoita, jos alkuun pääseminen tuntuu vaikealta)
journaling (itse kirjoitan aamuisin ajatuksenvirtaa sen verran kuin huvittaa, yleensä noin viidestä kymmeneen minuuttia, mutta kuitenkin aina niin, että saan mieleni tyhjennettyä)
terapia (minulle se tarkoitti psykologin kanssa monien lapsuudesta tulleiden solmujen availua, tunnesanojen opettelua ja muutenkin tunneterapiaa)
liikkumista vain tavoin, joista saan iloa (minulle se on ollut painonnoston lisäksi pyöräilyä, joogaa, pilatesta, kävelyä ja joskus hölkkää, pihatöitä, luonnonvesissä uimista ja kahvakuulaamista)
ruoan pohtiminen ja testaileminen (jonkun muun ohjeiden tai kaloreiden laskemisen sijaan tein niin, että mietin ensisijaisesti sitä, että mistä tulee minulle hyvä olo ja mieli, missä menevät oman eettisyyden rajani minkäkin ruoan ostamisen suhteen, milloin voin tehdä poikkeuksia, missä arvossa pidän sen makua, kauneutta, ravintoarvoja, hajua, koostumusta, määrää, lähdettä ja niin edelleen)
meditointi (minulle rukoileminen ja hiljentyminen)
ajan varaaminen rakkauden osoittamiselle ja vastaanottamiselle (minusta on ollut vaikeaa olla ystävä, mutta se kannattaa, kun siihen ryhtyy: oli kyseessä perhe, oma rakas tai ystävä, tekee jaettu aika, pienet lahjat ja viestit, kosketus ja palvelukset hyvää kummallekin osapuolelle)
uni
somen vähentäminen (kun olin kaiken pahimmassa vaiheessa ja täysin hukassa, poistin facebook-tilini kokonaan, enkä ollut vielä instagramissa, jolloin se vapautti aikaa, energiaa ja ajatuksia kaikkeen todella paljon tärkeämpään - tuon jäljiltä tunnen edelleenkin, kun käyn someylikierroksilla ja tarvitsen taukoa)
käsityöt ja muu luovuus (mulla se on kausiluontoista: joskus kirjoitan ja bloggaan, usein valokuvaan, vaihtelevasti virkkaan, neulon, maalaan, piirrän ja askartelen, mutta koitan tehdä useamman kerran viikossa jotain ihan ajan kanssa)