sunnuntai 14. toukokuuta 2017

OLEMME TOISIAMME VARTEN


Mitä ykseyteen ja yhteyteen tulee

me tarvitsemme toisiamme.
Tarvitsemme toisiamme niin pienessä kuin suuressa,
selviytyäksemme ja pärjäksemme arjessa
jotta saisimme kosketusta, hellyyttä, läheisyyttä, empatiaa, ymmärrystä, kannustusta ja rohkaisua
niin, että voisimme tulle haastetuiksi, koetelluiksi ja siten vahvistua ja varmistua
ja ennen kaikkea - jotta voimme muuttaa maailmaa

eikä siihen kukaan yksin pysty.


 Asian kääntöpuolella lienee se, kaikessa kauneudessaan ja hirvittyvyydessään,
että

meidän on oltava toisiamme varten.
Me olemme toistemme omia ja siten on meidän siis huolehdittava toisistamme, ajateltava toistemme parasta, oltava herkkiä ja lempeitä, lämpimiä ja pehmeitä, uskallettava nostaa muita ylemmäs, tultava lähemmäs, pidettävä kiinni ja uskoa hyvyyden olemassaoloon. 

Se näkyy pienessä ja suuressa,
se toisiamme varten oleminen.
Ei muita varten oleminen,
sillä asetelma ei ole me ja muut, vaan me ja toisemme, jotka ovat meidän

ja suojelemme omiamme, kun suojelemme toisiamme,
kun puolustamme heikoimpia
arjen valinnoissa, yhteiskunnallisesti, siinä, mitä puolestapuhumme, mitä sanoja käytämme, ja milloin.

Se on kaikkein vaikeinta ja kauneinta.

sunnuntai 7. toukokuuta 2017

ON YLLÄTYS


Yllätyn usein siitä, keneksi olen tullut. 
Kun kirjoitan tänne pohdintoja itsestäni, ovat ne pitkään puituja, lukemattomia kertoja läpikäytyjä havaintoja siitä, millaiseksi olen kasvanut, missä ja miten. En suinkaan aina ajatellut olevani sellainen tyttö, josta kasvaisi tällainen ihminen. Luulisin, että minua on auttanut paljon se, että kaikesta epävarmuudestani huolimatta, välittämättä siitä, miten paljon pelkäsin muiden mielipiteitä, olen elänyt kuten olen nähnyt hyväksi. En aina, mutta useimmiten. Tämä on ollut totta jo pitkään, ja ainoa, mikä on vasta muuttunut on se, etten enää ole niin epävarma, enkä ihan niin paljoa piittaa siitä, mitä muut valinnoistani ajattelevat.

En siltikään olisi uskonut, että tässä on se, millaiseksi tähän mennessä tulisin.
On yllätys, että löysin opintoja ja töitä, jotka haastavat ja innostavat minua näin, ja että uskon voivani tehdä jotain, millä on merkitystä.
On yllätys, että kaikesta suunnitelmallisuudestani ja tämän siihen sopimattomuudesta huolimatta rakastuin väärään aikaan ja väärään ihmiseen, joka kuitenkin oli oikea, eikä aikakaan enää yhtään väärä. 
On yllätys, että liikun ja syön niin kuin liikun ja syön, ja että voin hyvin ja vakaasti opettelen sitä, että uskallan todella pitää itsestäni.

Minua yllättää myös, että pidän hiuksiani kiharina, voin sittenkin elää ilman lihaa ja vehnää, käytän edelleen pyöräilykypärää, uskallan siirtää koppakuoriaisia kodinhoitohuoneesta, en vieläkään ole juonut kännejä, ilahdun kynsilakasta ja että rakastan sieniä. Silti se, että minussa on jatkuvaa muutosta ja rohkeutta siihen, on yllätyksistä parhain.

torstai 4. toukokuuta 2017

RAKASTAN FIRENZEÄ





 


Jos seuraat minua instagramissa, olet saanut maistiaisen siitä, miten paljon rakastan Firenzeä. Olen käynyt siellä vasta kahdesti ja silti tuntuu, kuin se olisi paikkani. Kaikkein hulluinta (tai vaihtoehtoisesti vähiten hullua) on se, että niin siitä kohta kotini tuleekin!


Kolme vuotta sitten, kaksi vuotta Turusta muuttamisen jälkeen, luin Turun oikeustieteellisen pääsykokeisiin. Olin jo vuosia luullut tienneeni, että palaisin Turkuun, että muita vaihtoehtoja ei ollut, sillä olin kaivannut takaisin niin kovasti. Siitä kaikesta huolimatta, ei ajatus enää sinä kolmen vuoden takaisena keväänä maistunutkaan - oikeastaan, se tuntuikin todella vastenmieliseltä. Kun joku ehdotti minulle Tallinnan yliopiston kampusta Helsingissä, kuulin vain sanan Tallinna, ja tiesin jo, mihin olin lähdössä. En miettinyt kahdesti, ja lähdin. Se oli hienoa. Tuntuu edelleenkin siltä, että se oli silloin minulle oikea paikka, mutta se ei koskaan tuntunut PAIKALTANI siten, kuin Firenze.


Minun ei pitänyt päästä siihen kouluun, ei sillä tavalla, kuin minun kuului päästä Tallinnaan, eikä sillä tavalla, kun en innottomuudesta lamaantuneena ollut pääsemättä Turkuun. Hain, sillä en voinut olla hakematta. Huokailin helpotuksesta, kun varavaihtoehdot varmistuivat, ja jännityksestä tärisevin käsin päivitin sähköpostiani haastattelun jälkeisinä päivinä. Luulen, että mitä suurempi kutkutus mahanpohjassa, mitä kalisevammat hampaat ja mitä lepattavampi sydän, sen oikeampi on paikka.



Tarkistan vieläkin välillä sähköpostini salaa, ja luen varmuuden vuoksi vanhat postit: olinhan oikeasti haastattelussa, pääsinhän oikeasti sisään, lähetinhän jo vastaukseni. Olin, pääsin, lähetin, ja kolmen kuukauden päästä muutan. Kaikkialla lepattaa ja kalisee ja kutkuttaa.


keskiviikko 3. toukokuuta 2017

PIDÄN, EN PIDÄ, PIDÄN

On hassua olla olemassa, monestakin syystä, mutta erityisesti tuskailen niiden ominaisuuksieni kanssa, joista samanaikaisesti sekä pidän että en pidä. Siinä vaikeinta on kaiketi se, että olisi joko luovuttava ominaisuudesta, taikka negatiivisesta ajattelusta ominaisuutta kohtaan. En ole vielä selvittänyt, kumman näissä seuraavissa valitsen, mutta vastauksena lienee kompromissi ja itseni hiominen, niin ärsyttävältä kuin se välillä tuntuukin.

Minulle tällaisia ovat seuraavat ominaisuudet itsessäni:
Perfektionismi (se estää minua monesti toteuttamasta itseäni, mutta samalla myös ajaa tekemään tiettyjä juttuja todella hyvin)
Ylpeys (on ihanaa nauttia ylhäisyydestäni ja omasta osaamisestani, mutta kritiikin vastaanottaminen, niin tärkeää kuin se monesti onkin, on yksi elämäni vaikeimmista asioista)
Itsenäisyys (haluaisin osata ja saada tehdä kaiken aivan itse, mutta se on mahdotonta, ja tuhlaa resursseja)
Tehokkuus (minulle tärkeät hommat ovat aina ajoissa tehty, mutta olen myös monesti uupunut, enkä useimmiten osaa nauttia vain oleskelusta ja luppoajasta)
Periaatteellisuus (on mukavaa tehdä ja toimia arvojensa mukaisesti, mutta joskus ne periaatteet ennemminkin estävät sitä)
Intensiivisyys (aina tuntuu tosi mahtavalta tai tosi pahalta tai tosi paljon joltain muulta, niin hyvässä kuin huonossakin)