sunnuntai 7. toukokuuta 2017

ON YLLÄTYS


Yllätyn usein siitä, keneksi olen tullut. 
Kun kirjoitan tänne pohdintoja itsestäni, ovat ne pitkään puituja, lukemattomia kertoja läpikäytyjä havaintoja siitä, millaiseksi olen kasvanut, missä ja miten. En suinkaan aina ajatellut olevani sellainen tyttö, josta kasvaisi tällainen ihminen. Luulisin, että minua on auttanut paljon se, että kaikesta epävarmuudestani huolimatta, välittämättä siitä, miten paljon pelkäsin muiden mielipiteitä, olen elänyt kuten olen nähnyt hyväksi. En aina, mutta useimmiten. Tämä on ollut totta jo pitkään, ja ainoa, mikä on vasta muuttunut on se, etten enää ole niin epävarma, enkä ihan niin paljoa piittaa siitä, mitä muut valinnoistani ajattelevat.

En siltikään olisi uskonut, että tässä on se, millaiseksi tähän mennessä tulisin.
On yllätys, että löysin opintoja ja töitä, jotka haastavat ja innostavat minua näin, ja että uskon voivani tehdä jotain, millä on merkitystä.
On yllätys, että kaikesta suunnitelmallisuudestani ja tämän siihen sopimattomuudesta huolimatta rakastuin väärään aikaan ja väärään ihmiseen, joka kuitenkin oli oikea, eikä aikakaan enää yhtään väärä. 
On yllätys, että liikun ja syön niin kuin liikun ja syön, ja että voin hyvin ja vakaasti opettelen sitä, että uskallan todella pitää itsestäni.

Minua yllättää myös, että pidän hiuksiani kiharina, voin sittenkin elää ilman lihaa ja vehnää, käytän edelleen pyöräilykypärää, uskallan siirtää koppakuoriaisia kodinhoitohuoneesta, en vieläkään ole juonut kännejä, ilahdun kynsilakasta ja että rakastan sieniä. Silti se, että minussa on jatkuvaa muutosta ja rohkeutta siihen, on yllätyksistä parhain.

2 kommenttia:

  1. Hämmästyn joka kerta, kuinka ajankohtaisia ajatuksia kirjoitat. Ja ennen kaikkea samanlaisia. Elämässä ehkä yllättävintä ja samalla inspiroivinta on se, kun löytää sanojensa ja ajatustensa peilin. Vuorovaikutus on satumaisen suuri lahja, mutta vuorovaikutusta ei syntyisi ilman ihmisluonnon perustavanlaatuista tarvetta puhua itsestään ja jäsennellä minäkuvaansa. On ihanan tervettä olla itsekeskeinen, kun vain toisinaan muistaa antaa muillekin tilaa oman kirjastonsa läpikäymiseen.

    Tuntuu tärkeältä lisätä tähän ote maaliskuisesta päiväkirjastani: "On aika huvittavaa, että ihminen tuntee itsessään kaikkia tunteita ja tuntee oman kehityksensä, mutta kukaan ei voi koskaan tasan tietää, miltä toisesta tuntuu se kaikki ilo tai suru tai viha tai maailmaa syleilevä kiitollisuus. Silti on mahdollista aina silloin tällöin päästä toisen ihmisolennon kanssa sellaiselle tasolle, että sen toisen sielu melkein koskettaa sun sielua. Ja joskus koskettaakin. Musta on superinspiroivaa, että on olemassa itsenäisyys ja yhteys. Välillä ne kummatkin tuntuu ihan kamalilta, mutta toisinaan kun saa kaikki ristiriidat hetkeksi yhdeksi suoraksi ja kirkkaaksi ajatukseksi ja tunteeksi, niin tekee mieli halata lujaa ja lempeästi niitä molempia. Ja olla niistä todella kiitollinen. Ehkä sen takia haluaisin myös alottaa sen blogin kirjottamisen (hehheh naurattaa koko homma mutta pikkuhiljaa alkaa tuntumaan, että kohta oon oikeesti valmis julkaisemaan ajatuksiani blogin muodossa), koska siinä vois itsenäisten ajatusten kautta mahdollisesti muodostaa yhteyksiä lukijoiden ajatusten kanssa."

    Kiitos, kun kosketit. Kiitos, että teet näkyväksi itsenäisyyden ja yhteyden. Niin, ja keskeneräisyyden ja valmiuden sopusoinnun.

    Auringonsäteitä sulle lähettää

    Josefiina

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kaikesta siitä, mitä kirjoitit. Jos jotain aina päädyn huomaamaan niin sen, että aivan yksin en koskaan ajtuksineni ole. Tämä oli taas virkistävä muistutus siitä!

      Mitä keskeneräisyyden ja valmiuden sopusointuun tulee - kirjoititpa sen kauniisti, ja niin, tosiaan, sovussa kun vain malttaisivat pysyä, niin ois helpompi olla.

      Odotan blogiasi!

      Aurinkoa toivoen,
      Kerttuli

      Poista