maanantai 27. marraskuuta 2017

SANOISTA SANOIKSI

Usein ajattelen sanoja, tänne laitettaviksi, tarinoita kerrottaviksi, tunteita jaeattaviksi,
enkä usko, että minun auttaa, kuin aloittaa:

Olen siis muuttanut. Taas, tavallaan, mutta tavallaan vain. Aina joka toinen tai kolmannes vuosi tuntuu tapahtuvan suuria, eikä nytkään ole varmuutta siitä, onko tämä todella tilapäistä vaiko vain toistaiseksi tilapäistä.
Valmistuin keväällä viimeisestä ohjelmastani, rankan kesän lopuksi juhlin elämäni onnellisinta asiaa mennessäni naimisiin rakkaimpani kanssa, muutimme sen päivän ylihuomisena päivänä Firenzeen, ja syksyn paahteiden väistyessä hieman, aloitin tämänhetkisen tutkintoni linnamaisissa rakennuksissa Firenzen yllä. Tähän mennessä olen suorittanut kaksi seminaaria loppuun, hionut tutkimussuunnitelmaani, opetellut jakamaan tilaani ja aikaani, löytänyt lempikahvilani, puhunut vähän italiaa, juonut melkein päivittäin capuccinoja, ikävöinyt perhettäni ja ystäviä ja ollut rohkea, hankala, väsynyt, raukea ja stressaantunut ja kovin ailahtelevainen. Elämä tuntuu samanaikaisesti erinomaisen suurelta ja pieneltä.
Monena päivänä yliopistolta lähtiessäni pääni tuntuu sekä liian täydeltä että aivan tyhjältä. Silti sydämeni edelleen rummuttaa omassa, vakiintuneessa sävelessään, enkä ole vielä tuntenut menettäväni otetta työtahdista, omasta jaksamisestani tai arjesta. Tasapainottelen erilaisia haaveita ja toiveita ja tämänhetkisen eloni jokapäiväisiä haasteita ja onnenlähteitä. Teen pidempää yhtäjaksoista työskentelyä, kuin koskaan ennen. Teen sen itse luomani tutkimussuunnitelman puitteissa ja määrään itse tahdin ja se on uuttaa, innostavaa ja siksi myös vaikeaa. Joskus haluaisin vain kadota kirjastoon. Minun on helpoin olla, kun pyöritän elämääni kaiken tehokkaalta tuntuvan ja kirjaimellisen ympärillä.

Toisina päivinä kaikki on hukassa, välilehtiä on jo kolmatta viikkoa auki yli kuusikymmentä välilehteä, ja itkettää, kun tuntuu vain, etten tiedä, mitä tehdä tällä kaikella elämälläni. Huomaan monesti, että kaikki pakko-oireeni ovat normaalia pakottavammat, että jokainen pieleen mennyt asia saa minut tolaltani, että tunnen itseni helposti voimattomaksi ja laiskaksi.

Välillä itseni rakastaminen tuntuu hellemmältä kuin koskaan. Toisinaan taas niin etäiseltä, että asian harjoittaminen muistuu mieleen harvoin. Tiedän, kuten kai kaikki me tiedämme, aina silloin, kun sitä elämme todeksi, että tarvitsen aikaa hiljentymiselle, ulkoilmalle, liikkeelle, kauneudelle, taiteelle, tarinoille, kynsien lakkaamiselle, seikkailuille ja ystävyydelle. Tavallaan luulen, että se on minulle vaikeampaa kuin to do -listan parissa ähertäminen, koska niissä hetkissä olen vastatusten kanssa sen, millaista on kuunnella sieluaan, omaa oloaan. Kai, varsinkin me kiltit tytöt, pidämme sitä monesti itsekkäänä. Toisaalta kyseessä on tilanne, jossa kierteestä ulos pääseminen tuntuu mahdottomalta - joudunhan päivittäin kasvotusten myös sen kanssa, miten haastavaa tässä maailmankaikkeudessa on olla naisena uskottavanapidettävä, tulla otetuksi todesta. Tarkoitan, että joskus huomaan ajattelevani, että minun on todistettava itseni seitsenkertaisesti siksi, että olen nainen, että olen näin nuori, ja samalla pyydellä asiaa anteeksi.

Soitan kotiin ja suunnittelen joulua ja lomaa. Se on pian, onneksi, mutta ensin on oltava valmis niin monen suurenmoisen asian suhteen, että aika tuntuu loputtoman vähäiseltä, enkä ehdi museoon, en torille, en aperitivoille, enkä puhelimen äärelle. Kainalossa makoilu ratkaisee samanaikaisesti sekä kaiken, että ei-mitään. Niinpä siis työstän risteileviä ajatuksia siitä, että onko tämä ihana, tarpeellinen, kaunis vaiko turha kuudeskymmenesneljäs välilehti.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti