torstai 14. joulukuuta 2017

VÄLIVAIHEITA

Täällä naiset tervehtivät toisiaan salin pukukopissa: "ciao bella", siis: "hei kaunis". Eivät nuoret naiset niin usein kuin vähän vanhemmat. Mielestäni se on ihanaa.

Olen kotiutunut sen verran, että tuntuu luontevalta käydä viideltä caffe macchiatolla, siis espressolla (caffe), jonka päällä on pieni maitovaahto (macchiato).

Minulla on niin isoja asioita tehtävänä, että se tuntuu vuoropäivin lamaannuttavalta ja vuoropäivin voimaannuttavalta. Tänään etsin joululahjoja netistä suurimman osan päivästä, vaikka kalenterini oli näppäimistön vieressä avoimena, ja to do -lista muistutteli itsestään. En edes ollenkaan tykkää nettishoppailusta, saatika ostanut loppujen lopuksi juuri mitään, mutten vain osannut tänään jatkaa. Tällaiset päivät turhauttavat minua kaikkein eniten, sillä ideaaliminäni on aina tehokas, kurinalainen ja saavuttanut useamman tavoitteen jo puolessa välissä päivää.

Minua vähän jopa jännittää kirjoittaa asiasta, mutta haen juuri tohtoritutkijan toimiin vähän eri puolille Eurooppaa. Eniten kai pelottaa se, etten pääsisikään vielä, ja kuka tahansa saattais saada sen tietää. Mutta toisaalta toivon juuri sitä. Ettei epäonnistumisen tai suunnitelmien muuttumisen tarvis aina mua niin nolottaa ja kahlita. Todellisuudessa todennäköisyydet päästä johonkin kiinnostavaan yliopistoon tekemään mun tutkimusta tuntuu nyt todennäköisemmältä kuin silloin, kun hain tänne, missä nyt olen. Sen ajatuksen voimin koitan taas tuntea itseni briljantiksi silloinkin, kun vuoroin raivokkaasti, vuoroin leppoisasti kirjoitan research proposaliani uusiksi kolmattakymmenettä kertaa. 

Tunsin helpottavaa armollisuutta itseäni kohtaan pitkästä aikaa, kun ohjaajani täällä kertoi muille ohjattavilleen viinin äärellä minun olevan todella nuori. Muistutuksia iästäni saan kyllä säännöllisesti, mutta tässä yhteydessä se ei saanut minua tuntemaan itseäni pienemmäksi tai vähemmäksi vaan huojentuneeksi ja hienoksi. Yritän pitää kiinni siitä tunteesta. Tunteesta siitä, että pystyn juttuihin jo, kokemattomuudestani huolimatta, ja että ehdin vielä oppia paljon suuria asioita, joista en vain ole vielä ehtinyt saada hajuakaan.

Viikon päästä menen Suomeen ensimmäistä kertaa viiteen kuukauteen. Hotellin kautta. Yritän pitää pikkuruisen loman, vaikka minua kuumotteleekin niin hakemukset, kuin alkuvuoden deadlinet parin muun kirjoitusjutun suhteen. Uskottelen itselleni, että keväällä helpottaa, mutta eihän siitäkään takuita ole. Pieni virkistäytyminen on varmaan parasta, mitä voin kaiken varalle tehdä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti