perjantai 16. helmikuuta 2018

HELMIKUISIA

Täällä espressokoneet lorisevat ja sihisevät aamuisin. Ihmiset nojailevat baaritiskillä, lusikoivat maitovaahtoa aamun myöhäisinä tunteina. Niinä, jotka ovat täällä aikaisia, joiden aikana kuuluu syödä "pasta" capuccinon kanssa - siis makea leivonnainen, briossimainen croisantti, usein kreemillä tai suklaalla täytetty. Capuccinoon kaadetaan pitkästi sokeria, yliopiston kahvilassa myös kaakaojauhetta on tarjolla.

Olen istunut pitkiä päiviä kymmenien välilehtien, artikkeleiden, raporttejen ja Word-tiedostojen äärellä. Siinä lomassa en ole juuri ehtinyt nauttia, en liikkua tai leipoa. Mikään ei tuntunut deadlineen mennessä valmiilta, mutta tänään: istun hitaalla aamukahvilla, juttelen puhelimessa äitin kanssa, missaan italinatunnin, jonka unohdin viimeviikolla, luen lehteä, odotan lounasta. Aiomme paninoille ja tahdon omaani ainakin artisokkaa, oliivitapenadea, vahvaa juustoa ja rukolaa. Kun mielessäni alkaa kierrellä ajatuksia, jotka liittyvät kaikkiin niihin juttuihin, jotka minun olisi pitänyt kirjoittaa toisin, sanoihin, jotka olisi pitänyt vaihtaa, tapoihin, joilla argumenttini olisi ollut selkeämpi, hengitän hiljempaa ja muistutan itselleni, ettei mikään ole koskaan valmista, että olen täällä oppimassa.

Viime viikonloppuna vietin kahta hidasta aamiaista. Yhtenä aamupäivänä kävelin kuuma banaanileipä ja munakasainekset kainalossa keikkuen valtavien väkijoukkojen läpi Duomon kupeeseen. Siellä minulle keitettiin vahvaa kahvia, jonka kyytipoikana oli luksukselta tuntuvaa lämmintä maitoa. Hapanjuureen leivottua kuohkeaa vehnäleipää, avokaado-kaalisalaattia ja kuorittuja, kardemummaisia sitruslohkoja. Jääpaloja appelsiinimehussa.

Sunnuntaina tapasin ihastuttavaa, nauravaa ystävää, jonka kanssa poljimme heti aamusta Sant'Ambrogioon. Siellä on kahvila, josta hän aina kertoo - sen suussasulavista capuccinoista, sillä niissäkin on suuria eroja, sen pehmeistä, kuohkeista cornettoista, joissa ei ole äklönmakeaa suklaavaahtoa tai pistaasikreemiä, vaan kirpsakkaa omenahilloketta. Juuri sellaista siellä olikin. Taikinassa maistui sitruuna, omenahillokkeessa omena.

Päivät ovat hieman pidenneet. Vartin yli viisi alkavassa joogassa ei olekaan pimeää, vaan aurinko valaisee ja lämmittää huonetta ainakin ensimmäisten kymmenien minuuttejen aikana. Jos lähdemme pyöräillen kotiin viideltä, on kaikkialla kuuman kultaista ja loppumatkasta taivas on himmentynyt violetin sävyihin. Joinakin aamuina ylämäessä on huurteista, toisina alamäessä vastaleikattua ruohoa. Täkäläinen kevät on aluillaan, eikä se voi tulla tarpeeksi nopeasti.

Pyöräilimme asuntonäyttöön lounastauolla. Tuntuu hassulta etsiä kotia puoleksi vuodeksi tai lyhyemmäksi ajaksi. Varsinkin, kun sitä seuraavat kuukaudet näyttäytyvät haparina toiveina, häilyväisinä mahdollisuuksina ja mahdottomuuksina ja värittyvät vain heikosti. Mikään ei ole varmaa, kaikki on epävarmaa. On vain tämä kahvihetki, tämän lounastauko, nämä kuukaudet, tuleva palaute tekstistä, joka ei koskaan ole valmista ja loputtoman monta avointa kuukautta, joiden toteutumiseen en voi mitenkään enää vaikuttaa.

Lähileipomon myyjä antaa meille maistiaiseksi friteerattuja riisipalluroita, myy 125 grammaa sadan hinnalla ja vuorottelee englannin ja italian välillä, vaikka osaisimme italiaksikin, jos hän vähän hidastaisi vauhtia. Suosikkipizzerian myyjä kävelee ohitsemme, me kotimatkallamme ja hän työmatkallaan, moikaten. Sanoin joskus, että se on tavoitteeni, se, että juuri siellä pizzeriassa minut tunnistettaisiin. Siellä, missä on paras pohja, aina hyvät täytteet, ei liian märkä keskusta ja talon tulista öljyä, johon monesti niin tylsät reunapalat voi kostuttaa.

Minua elävöittää harva asia, kuten laskevan auringon värit jo vihertävissä lehdissä ja ajatukset tulevaisuudesta, jossa tunnen osaavani ja pystyväni. Tulkoon se tulevaisuus pian.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti