maanantai 5. helmikuuta 2018

TUNNEYMPYRÄ

Äitini aina lohduttaa minua sanomalla, että tunneympyrän alaosa ottaa aina päättyäkseen - onhan kyseessä ympyrä. Olen nyt siellä alaosassa. Minua itkettää viikonloppuisin, yleensä jo lauantaisin. On ollut rankkaa palata Suomesta tänne ja nyt, puoli vuotta muuton jälkeen, kipuilen kulttuurishokin, koti-ikävän ja yksinäisyyden kanssa.
On iloisiakin hetkiä. Pyöräilin tänään yliopistolle. Se on aikaisemmin pelottanut ja siksi olen kulkenut bussilla, mutta keksin kävellen uuden reitin, jota pitkin pyöräily tuntuikin hyvältä. Aurinko paistoi kuumasti Firenzen yli katsovalta terassilta, kun saavuin perille. Sain varmasti ainakin kolme uutta pisamaa, kun istuin auringosta keltaisella penkillä ja luin Euroopan ihmisoikeussopimuksen kuudetta artiklaa käsittelevää kirjaa. 
Tein minttuista munakoisopataa ja riisiä kotona. Nyt istun banaanileivän ja teen äärellä. Laitan nykyisin banaanileipään aina sokeria ja voita ja suklaata. Olen luopunut ehdottomista säännöstelyistäni noiden ja vehnän suhteen ja voin ihan hyvin ja kaikki muutokset kehossani liittyvät stressiin, uneen ja liikkumiseen, joista kukin on tämän puolivuotisen aikana ollut toisenlaisella tolalla, kuin Tallinnan elämässäni. Meillä on takka, jossa on tuli. Ikävöin Tallinnaa, kun en muuallekaan osaa.
Olen huomannut hakeutuvani Suomessa asumiseen liittyvien ajatusten äärelle. Kaikki tähän vuoteen ja sitä seuraaviin vuosiin liittyvä epätietoisuus saa minut kaihoisaksi ja kauhistuneeksi ja ylpeäksi. En juuri koskaan tunne vain yhtä tunnetta kerralla. Siksi, kun sisuskaluni tuntuvat pettävän ja nieleskelen kitalaesta pois tukahduttavaa tunnetta ja rakkaimpani pitää minusta tiukasti, en aina osaa kertoa, mikä on päällimmäinen tunteeni. Enkä siis täysin tiedä sitäkään, miltä tuntuu se, etteivät ne urat, jotka itselleni haluan, ole sellaisia, joissa voisin elää Suomessa sitä elämää, jota haluan. Enkä siis tiedä, mitä tarkalleen haluan ja uskon, että ura voi olla elämäntyö ja tärkeä osa ihanaa elämää. Uskon, että elämänlaatu on tärkeää, jotta ura tuntuisi hyvältä, jotta itse jaksan tehdä hyvää työtä. En vain näe, miten ja missä voin saada molemmat ja se pelottaa, pahalla ja hyvällä tavalla.
Tunneympyrän yläkaaressa kaikki tuntuu mahdolliselta ja mahdottoman kutkuttavalta ja onnellisen odottavaiselta. Nyt odotan enimmäkseen vain sitä, että tunteiden kirjo kulkee siihen suuntaan ja samalla leivon niin vimmatusti banaanileipiä ja istun auringossa tästedes aurinkorasvattuna ja poljen yliopistolle ja näpyttelen kuin viimeistä päivää hakemuksia paikkoihin joihin samaisella hetkellä olen tahtomatta että aivan sydämeni kyllyydestä toivon pääseväni.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti